— Sen juuri minä nyt aion tehdä ja siksi tulin tänne saadakseni selville, onko minulla jotain saatavaa vai olenko jotain velkaa.
Veli heitti uhriinsa läpitunkevan silmäyksen, saadakseen selville, oliko tällä joitain taka-ajatuksia. Sitten alkoi hän narisevilla saappaillaan kävellä lattiaa lävistäjän suuntaan sylkilaatikosta sateensuojapitimeen; kellonperien helyt helisivät ikäänkuin varottaen ihmisiä tulemasta tielle ja tupakan savu kieri ylös uhkaaviksi ja pysähtyi pitkiksi pilviksi uunin ja oven välille ikäänkuin ennustaen ukkosta. Hän astui kiivaasti, pää kumarassa ja olkapäät eteenpäin työnnettyinä, kuin olisi lukenut roolia. Kun hän näytti sen osaavan, pysähtyi hän veljen eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin pitkällä, merivihreällä, petollisella silmäyksellä, jonka piti sisältää luottamusta ja tuskaa, ja äänellä, joka oli tarkotettu kuulumaan kuin tulisi se perhehaudasta Klaran kirkkomaalta, hän sanoi:
— Sinä et ole rehellinen Arvid! Sinä et ole re-hel-li-nen!
Kuka kuulija tahansa, paitsi Andersson, joka seisoi kuunnellen puodin oven takana, olisi tuntenut tulevansa liikutetuksi näistä sanoista, jotka veli sanoi veljelle syvällä, veljellisellä tuskalla. Arvid, jota jo lapsuudesta asti oli totutettu uskomaan, että kaikki muut ihmiset olivat erinomaisia ja hän itse huono, mietti tosiaankin silmänräpäyksen ajan, onko hän rehellinen vaiko ei, ja kun hänen kasvattajansa olivat sopivilla keinoilla hankkineet hänelle hyvin herkän omantunnon, huomasi hän olleensa vähemmän rehellinen tai ainakin vähemmän suora, kun hän äsken, vähemmän suoralla tavalla, oli esittänyt kysymyksen siitä, onko hänen veljensä roisto.
— Olen tullut siihen tulokseen, sanoi hän, että sinä olet petkuttanut minulta osan perinnöstäni. Olen laskenut, että olet ottanut liian suuren maksun huonosta ruuastasi ja käytetyistä vaatteistasi; tiedän, ettei omaisuuteni ole voinut kulua hirveisiin opinnoihini, ja luulen, että sinä olet minulle velkaa koko suuren summan, jonka minä nyt tarvitsen, ja jonka nyt haluan — saada.
Hymy valaisi veljen vaaleat kasvot ja ilme niin levollisena, elje niin varmana, kuin olisi hän harjotellut sitä useita vuosia, ollakseen valmis astumaan esiin niin pian kuin repliikki sanottiin, pisti hän käden housuntaskuun, helisti avainkimppuaan ennen kuin veti sen esille, antoi sen tehdä keikahduksen ilmassa ja meni hartaudella kassakaapin luo. Hän avasi sen nopeammin kuin oli aikonut ja paikan pyhyys ehkä olisi sallinut, otti esille paperin, joka myöskin oli ollut valmiina ja odottanut repliikkiä. Hän ojensi sen veljelle.
— Oletko sinä kirjottanut tämän? — Vastaa! Oletko kirjottanut tämän?
— Olen!
Arvid nousi lähteäkseen.
— Ei, istu! — Istu, istu!