Jos huoneessa olisi ollut koira, olisi se heti istunut.
— No, miten siinä sanotaan? Lue? — "Minä, Arvid Falk, tunnustan ja vakuutan saaneeni — veljeltäni — määrätyltä holhoojaltani — Carl Nicolaus Falkilta — täyden perintöosani — suuruudeltaan j.n.e."
Hän häpesi mainita summaa.
— Sinä olet siis tuossa tunnustanut ja todistanut asian, jota et ole uskonut! Saanko luvan kysyä, onko se rehellistä? Ei, vastaa kysymykseeni! Onko se rehellistä? Ei! Siis olet antanut väärän todistuksen. Sinä olet siis roisto! Niin, se sinä olet! Enkö ole oikeassa?
Kohtaus oli liian kiitollinen ja riemu liian suuri, jotta siitä olisi voinut nauttia ilman kuulijoita. Syyttömästi syytetyllä täytyi olla todistajia; hän avasi puotiin vievän oven.
— Andersson! huusi hän. Vastaappa minulle erääseen kysymykseen: kuule tarkoin! Jos minä kirjotan väärän todistuksen, olenko minä silloin roisto vaiko en?
— Patruuna on tietysti roisto! vastasi Andersson hetkeäkään arvelematta ja lämmöllä.
— Kuulitko, hän sanoi, että minä olen roisto — jos allekirjotan väärän kuitin. No, mitäs minä äsken sanoin? Sinä et ole rehellinen, Arvid; sinä et ole rehellinen! Sitäpä minä aina olenkin sinusta sanonut! Sävyisät ihmiset ovat useimmiten roistoja; sinä olet aina ollut sävyisä, ja myöntyväinen, mutta minä olen huomannut, että sinä salassa olet hautonut toisellaisia ajatuksia; sinä olet roisto! Niin sanoi isäsikin, minä sanon "sanoi", sillä hän sanoi aina sen, mitä ajatteli, ja hän oli suora mies, Arvid, mutta sinä — et — ole! Ja ole varma siitä, jos hän nyt eläisi, niin hän sanoisi tuskalla ja mieliharmilla: Sinä et ole rehellinen, Arvid! Sinä et — ole — rehellinen!
Hän käveli taas muutamia kertoja lattian poikki ja kuulusti aivan siltä kuin hän olisi jaloillaan osottanut kohtaukselle suosiotaan ja hän soitteli avainkimpulla ikäänkuin antaen esiripulle merkkiä. Loppurepliikki oli niin pyöristelty, että pieninkin lisäys olisi tärvellyt kokonaisuuden. Huolimatta raskaasta syytöksestä, jota hän tosiaankin jo useita vuosia oli odottanut, sillä hän uskoi aina, että veljellä oli petollinen sydän, oli hän sangen tyytyväinen, että kaikki nyt oli ohi ja niin onnellisesti ohi, ja niin hyvin tai niin näppärästi ohi, että hän miltei tunsi itsensä iloiseksi, jopa hieman kiitolliseksikin. Sitäpaitsi, olihan hän saanut niin mainion tilaisuuden purkaa mieltään, kun häntä ensin tuolla ylhäällä perheen keskuudessa oli ärsytetty, ja sisun purkaminen Anderssoniin oli vuosien vieriessä kadottanut viehätyksensä — purkaa sisuansa tuolla ylhäällä — siihen hän oli kadottanut halun.
Arvid oli mykistynyt; hän oli tuommoinen kasvatuksen pelästyttämä luonne ja luuli aina menettelevänsä väärin; hän oli aina lapsuudesta asti kuullut nuo hirmuiset suuret sanat: oikeudentuntoinen, rehellinen, suora, totuudenmukainen lausuttavan joka päivä ja joka hetki, joten ne olivat hänelle ikäänkuin tuomareita, jotka aina sanoivat hänelle: syyllinen! Sekunnin ajan hän uskoi erehtyneensä arveluissaan ja että veli oli syytön ja hän itse todellakin roisto. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän veljessään petkuttajan, joka halpamaisella asioimisellaan oli soaissut hänet, ja hän tahtoi paeta, jottei joutuisi riitaan, paeta sanomatta hänelle toista asiaansa, nimittäin että aikoi vaihtaa uraa.