Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin mitä aiottu oli. Carl Nicolauksella oli siten aikaa muistissaan läpikäydä äskeiset voittonsa. Kieltä hiveli, kun sai lausua tuon pienen sanan "roisto", se maistui yhtä hyvältä kuin jos sai antaa potkun. Ja oven avaaminen, Anderssonin vastaus ja paperin esilleotto, kaikki oli mennyt niin hyvin; avainkimppu ei ollut unohtunut yöpöydälle, lukko oli toiminut moitteettomasti, todistelu ollut sitova kuin lanka, johtopäätös oli juossut kuin haukiuistin kelalta ja ollut kietova. Hän oli tullut hyvälle tuulelle; hän oli antanut anteeksi, ei, hän oli unohtanut, unohtanut kaikki, ja kun hän paiskasi kassakaapin oven kiinni, niin hän sulki ainiaaksi lukkoon tuon epämieluisan asian. Mutta hän ei tahtonut erota veljestään; hänen oli tarvis puhua tämän kanssa jostain muusta, viskata pari lapiollista lorupuhetta tuon epämieluisan aiheen päälle, nähdä hänet jokapäiväisissä oloissa, esimerkiksi istuvan pöydän ääressä ja vaikkapa syömässä ja juomassa. Ihmiset näyttävät aina tyytyväisiltä syödessään ja juodessaan, ja hänkin tahtoi nähdä veljensä tyytyväisenä ja hyvällä mielin; tahtoi nähdä hänen kasvonsa rauhallisina ja kuulla hänen äänensä värisevän vähemmän ja siksi päätti hän pyytää veljen aamiaiselle. Oli vaikeata keksiä, miten siirtyä toiseen aiheeseen, löytää sopiva silta, jonka työntäisi äkkisyvän poikki. Hän etsi päästään, mutt'ei löytänyt, hän etsi taskustaan ja onnistui — löysi tulitikkulaatikon.
— Hitossa, ethän sinä ole sytyttänyt sikariasi poika! sanoi hän todellisella, ei teeskennellyllä lämmöllä.
Mutta poika oli hypistellyt keskustelun aikana sikarinsa rikki, eikä se voinut enää palaa.
— Kas tässä, ota uusi!
Hän sai esille suuren nahkakotelonsa:
— Kas tuossa! Otahan pois! Ne ovat hyviä sikareja!
Veli, joka oli kyllä niin onneton, ett'ei voinut ketään loukata, otti vastaan tarjouksen, kiitollisesti kuin sovinnoksi tarjotun käden.
— No niin, poikaseni, jatkoi Carl Nicolaus, ruveten puhumaan säyseällä seurusteluäänellä, jota hän niin hyvin osasi käyttää; tulehan nyt, niin menemme Rigaan haukkaamaan palan aamiaiseksi! Tule!
Arvid, joka ei ollut tottunut ystävällisyyteen, tuli tästä niin liikutetuksi, että nopeasti puristi veljensä kättä ja riensi ulos, läpi puodin, hyvästelemättä Anderssonia, ja juoksi ulos kadulle.
Veli seisoi hämmästyneenä; tuota hän ei voinut käsittää; mitä se merkitsi? Juosta tiehensä saadessaan aamiaiskutsun? Juosta tiehensä, eikä hän edes ollut kiukuissaan? Juosta! Niin ei koirakaan olisi tehnyt, jos sille olisi heittänyt lihapalasen!