— Hän on niin eriskummallinen! mutisi hän, astuskellessaan pitkin lattiapalkkeja. Sitten meni hän pulpettinsa ääreen, kiersi tuolin niin korkealle kuin se meni ja kapusi istumaan. Tältä ylhäiseltä paikalta oli hänen tapana katsella ihmisiä ja oloja ikäänkuin korkeammalta kannalta ja hän huomasi ne tavallisesti pieniksi, ei kuitenkaan niin pieniksi, ettei hän voinut niitä tarkotuksiinsa käyttää.
KOLMAS LUKU.
Lill-Jansin uutisasukkaat.
Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid, veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja, tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa, melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa. Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.
Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä, huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan, ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-, työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen maalipönttöihinsä.
Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä. Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi, tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi, siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.
Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle, jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli. Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa, puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.
Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä. Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi, ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa — hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta — hän näytti erikoisella tavalla rappeutuneelta.
Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä kaikkia, ääneen erästä kirjaa.
Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.