— Tulee jo kylmä, huomautti Struve.
— Niin tulee, joko menemme?
— Ehkä menemme.
Keskustelun liekki oli sammunut.
Sill'aikaa oli aurinko laskenut, puolikuu oli noussut taivaanrannalle ja paistoi nyt yli Ladugårdsgärdetin, yksi ja toinen tähti taisteli päivänvalon kanssa, jota vielä oli avaruudessa, kaasulyhdyt sytytettiin alhaalla kaupungissa, jossa melu alkoi vaieta.
Falk ja Struve kulkivat yhdessä pohjoista kohti, keskustellen kaupasta, merenkulusta, elinkeinoista ja kaikesta siitä, joka ei heitä huvittanut, jonka jälkeen he erosivat molemminpuoliseksi helpotukseksi.
Uusien ajatusten itäessä kulki Falk Strömgatania alaspäin Skeppsholmalle päin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli lentänyt ikkunaruutua vasten ja nyt makaa loukkaantuneena, luullessaan levittäneensä siipensä ja lentäneensä vapaaseen avaruuteen. Hän istuutui rannan penkille ja kuunteli aaltojen loiskunaa. Vieno tuulenhenki suhisi kukkivain vaahterien läpi ja puolikuu loisti heikosti mustan veden päällä. Pari-, kolmekymmentä venettä oli kiinnitetty laituriin ja ne tempoivat ketjujaan ja nostivat kokkiaan toinen toistaan ylemmäs, silmänräpäykseksi vain, taasen sukeltaakseen alas. Tuuli ja aallot näyttivät niitä ajavan eteenpäin ja ne hyökkäilivät siltaa vasten kuin usutettu koiralauma, mutta ketju nykäsi ne takaisin ja silloin ne näykkivät ja jyskyttivät kuin olisivat tahtoneet toinen toisensa repiä.
Siihen jäi hän istumaan puoliyöhön; silloin tuuli nukahti, aallot paneutuivat levolle, vangitut veneet eivät enää ketjujaan kiskoneet, vaahterat eivät enää suhisseet ja kaste lankesi maahan.
Silloin hän nousi ja kulki uneksien kotiin yksinäiseen vinttikamariinsa kauas Ladugårdslandetiin.
Näin teki nuori Falk, mutta vanha Struve, joka samana päivänä oli liittynyt vanhoillisen Harmaanviitan toimitukseen, saatuaan potkut Punahilkasta, meni kotiinsa ja kirjotti epäiltyyn Kansan lippuun artikkelin "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten", neljä palstaa á viisi kruunua palsta.