— Oo, todellakin. Hm! Kuinka ihmeellistä! Mieheni on revisori samassa virastossa, jossa hän on notario, enkä minä suinkaan tahdo pahottaa mieltäsi tai sanoa mitään ikävää; sellaista en sano ihmisille koskaan; mieheni väittää, että hänen asiansa ovat hyvin huonossa kunnossa, niin että hän ei suinkaan ole mikään sopiva seura miehellesi.
— Sanooko hän niin? Se on asia, jota en tunne, ja johon en sekaannukaan, ja sanon sinulle, rakas Evelyn, etten minä koskaan puutu mieheni asioihin, joskin tapaa sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät.
— Suo anteeksi, rakkaani, mutta luulin tekeväni sinulle palveluksen puhumalla asiasta!
Se oli kynttiläkruunusta ja ruokapöydästä! Jäljellä oli samettileninki!
— No, jatkoi taas tuo hyvä revisorska, sinun lankosihan taitaa olla, mikäli olen kuullut…
— Sääli minun tunteitani eläkä puhu rappiolle joutuneesta ihmisestä!
— Onko hän todellakin joutunut rappiolle! Olin kuullut, että hän seurustelee mitä huonoimpien ihmisten kanssa, mitä voi nähdä…
Tässä rouva Falkia armahdettiin, sillä palvelija ilmotti hänen armonsa rouva Rehnhjelmin.
Oi, kuinka hän oli tervetullut! Oi, miten rakastettava hän oli, kun soi heille sen kunnian!
Ja rakastettava hän todella oli, tuo vanha hyväntahtoisen näköinen nainen, jollainen ainoastaan se voi olla, joka on käynyt myrskyjen läpi todellisella rohkeudella.