— No, rakas rouva Falk, sanoi hänen armonsa, istuuduttuaan: minä voin tervehtiä teitä lankomieheltänne!
Rouva Falk ihmetteli, mitä pahaa hän tälle ihmiselle oli tehnyt, koska hänkin alkoi pistellä, ja hän vastasi vääryyttä kärsineen äänellä — vai niin!
— Oi, hän on niin rakastettava nuori mies; hän oli tervehtimässä tänään veljenpoikaani; he ovat hyviä ystäviä! Oi, hän on oikein erinomainen nuori mies.
— Niin, eikö olekin? puuttui puheeseen revisorska, joka ei koskaan jäänyt rintamamuutoksista pois. Me olemme juuri puhelleet hänestä.
— Vai niin! Ja mitä enin hänessä ihailen, niin hänen rohkeuttaan antautua sellaiselle uralle, jolla helposti joutuu karille, mutta sitä ei hänen suhteensa tarvitse pelätä, sillä hänellä on luonteenlujuutta ja periaatteita; eikö teidänkin mielestänne, rouva Falk?
— Kyllä, kyllä minä aina niin olen sanonut, mutta mieheni ei ole ollut samaa mieltä.
— Voi, sinun miehesi, sanoi revisorska, hänellä on aina omat tuumansa.
— Vai niin, vai seurustelee hän teidän armonne veljenpojan kanssa? jatkoi rouva Falk kiihkeästi.
— Kyllä, heitä on pieni seura, johon kuuluu taiteilijoitakin. Tehän luitte kai nuoresta Sellénistä, jonka taulun Hänen Majesteettinsä osti.
— Kyllä, me olimme näyttelyssä ja näimme sen. Kuuluuko hänkin siihen?