— Uudella ainakin on yksi etu — ja se on juuri se, että se on uutta! Koettakaa miettiä ajatuksenne itse ja te olette aina huomaava itsenne uudeksi. Uskotteko, että minä tiesin, mistä te puhuisitte minun kanssani, ennenkuin tulitte ovesta sisään, ja että minä tiedän, mitä te seuraavalla kerralla kysytte minulta, kun satumme Shakespearen läheisyyteen.
— Te olette ihmeellinen ihminen; minun on tunnustaminen, että olette oikeassa siinä, mitä sanotte, vaikkakaan minä en voi sitä hyväksyä.
— No, mitä te pidätte Antoniuksen ruumispuheesta Caesarin paarien ääressä? Eikö se ole ihmeellinen?
— Sitä juuri aioin teiltä kysyä! On aivan kuin te voisitte lukea minun ajatukseni!
— No, sanoinhan minä sen teille jo äsken. Ja onko se niin vaikeata, kun kaikki ihmiset ajattelevat, tahi oikeammin sanovat samaa. No, mitä syvällistä te siitä löydätte?
— Sitä minä en voi sanoin sanoa…
— No, mutta eikö se teidän mielestänne ole jotensakin tavallinen ivallisen puheen muoto? Sanotaan päinvastaista kuin tarkotetaan, ja jos kärkiä vähän hioo, niin ei kukaan ole niillä itseään pistelemättä. No, entä oletteko lukenut mitään kauniimpaa kuin Julian ja Romeon vuoropuhelu hääyön jälkeen?
— Voi niin, tuo paikka, jossa hän sanoo, että se on satakieli, vaikka se olikin leivo.
— Mitäpä muuta paikkaa minä tarkottaisin, kun koko maailma tarkottaa sitä. No, vaikutushan perustuu yksityiseen, paljon käytettyyn runolliseen kuvaan, ja uskotteko te, että Shakespearen suuruus perustuu runollisiin kuviin?
— Miksi te revitte minulta kaikki palasiksi, miksi otatte minulta pois kaiken tuen?