— Eikö teidän mielestänne ole luonnotonta, että vanha sukupolvi kasvattaa uutta ja syöttää sille vanhentuneita tuhmuuksiaan. No, vanhempanne vaativat teiltä kiitollisuutta? Eikö niin?
— No mutta, totta kai tulee olla kiitollinen vanhemmilleen?
— Kiitollinen siitä, että he laki puolellaan ovat hankkineet meidät tähän kurjuuteen, ruokkineet meitä huonolla ruualla, lyöneet meitä, polkeneet meitä, nöyryyttäneet meitä, vastustaneet meidän toiveitamme. Uskotteko, että vielä puuttuu yksi vallankumous? Ei, kaksi! Miksette juo absinttiä? Pelkäättekö sitä? Oh! Pullossahan on Genèven risti, katsokaa! Se parantaa haavottuneita taistelukentällä, ystäviä ja vihollisia; se huumaa tuskan, tylsistyttää ajatuksen, poistaa muistin, tukahuttaa kaikki jalot tunteet, jotka narraavat ihmisen tekemään hullutuksia, ja se sammuttaa lopulta järjen valon. Tiedättekö te, mitä on järjen valo? Ensiksikin se on sananparsi, toiseksi virvatuli, tiedättehän, tuollaista valoa, joka väikkyy sellaisten paikkojen päällä, missä on ollut kalaa mätänemässä ja synnyttänyt fosforivetyä; järjen valo on fosforivetyä, harmaan aivokudoksen synnyttämää. Onhan ihmeellistä, että kaikki hyvä täällä maan päällä katoaa ja unohtuu. Minä olen kymmenvuotisten retkeilyjeni ja näennäisen toimettomuuteni aikana lukenut läpi kaikki seurojen kirjastot, mitä näissä pikkukaupungeissa on; kaikki huono ja merkityksetön, mitä kirjoista löytää, on lainattu ja uudestaan painettu, mutta hyvä on kätkössä. — Tahtoisin sanoa — muistuttakaa minua, että pysyn asiassa.
Kello alkoi nyt meluta ja jyristi seitsemän kertaa. — Ovi temmattiin auki ja sisälle työntäysi suurella melulla muuan henkilö. Hän oli viisikymmenvuotias; hänen lihava, raskas päänsä lepäsi kuin mörssäri lihavain olkapäiden välissä, aivan kuin lavetti, joka on alinomaa 45 asteen nousussa, ja näyttäen tahtovan heittää tähtiä pommeilla. Kasvot näyttivät siltä, kuin voisi niiden omistaja harjottaa kaikkia keksittyjä rikoksia ja keksimättömiä paheita, mutta että pelkuruus on estänyt hänet niitä tekemästä. Hän heitti synkän päälle kranaatin ja hönkäisi tarjoilijalta rommitotia, kieliopillisella, raa'alla kielellä ja äänellä kuin korpraali.
— Se on teidän kohtalonne hallitsija, kuiskasi synkkä Rehnhjelmille. Hän on suuri murhenäyttelijä, näyttämöllinen johtaja ja intendentti, minun veriviholliseni.
Rehnhjelmiä puistatti katsellessaan tuota hirveätä olentoa, joka oli vaihtanut syvintä vihaa hehkuvan silmäyksen Falanderin kanssa ja nyt istui pommittaen käytävää sylkilaukauksilla.
Sitten avautui ovi uudestaan ja sisälle liukui puolihieno, puolivanha mies, jonka tukka oli öljytty ja viikset vahatut. Hän istuutui tuttavallisesti tirehtöörin pöytään; tämä ojensi hänelle karneolisormuksella koristetun keskisormensa tervehdykseksi.
— Se on kaupungin vanhoillisen lehden toimittaja, valtaistuimen ja alttarin puolustaja. Hänellä on vapaa pääsy kulissien väliin ja hän tahtoo vietellä kaikki tytöt, joihin johtaja ei heitä silmiään. Hän on ennen ollut kuninkaallinen virkamies, mutta hänen täytyi jättää paikkansa, häpeän sanoa minkä tähden, selitti Falander. Mutta minä häpeän myöskin istua samassa huoneessa kuin nämät herrat ja sitäpaitsi pidän tänä iltana tuolla sisällä pienet kemut ystävilleni eilisen lahjanäytäntöni johdosta. Jos teitä haluttaa olla huonossa seurassa, huonoimpien näyttelijäin, kahden huonomaineisen naisen ja erään vanhan herra rentun kanssa, niin tervetuloa sinne kello kahdeksan.
Rehnhjelm ei epäröinyt silmänräpäystäkään vastaanottaa kutsua.
Hämähäkki kapusi seinällä verkkonsa läpi, juuri kuin kokeakseen sen, ja sitten se katosi. Kärpänen istui vielä hetken aikaa. Mutta aurinko piilottausi tuomiokirkon taa, verkon silmät hajosivat niinkuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan ja haavat vapisivat ikkunoiden edustalla. Mutta silloin korotti tuo suuri mies ja näyttämöllinen johtaja äänensä ja huusi, sillä hän oli unohtanut puhumisen; ja hän sanoi: