— No! Olet kai nähnyt, miten Viikkolehti taasenkin on hyökännyt kimppuuni!
— Äh, ei veljen pidä sen loruilemisesta välittää!
— Eikö minun pidä välittää! Mitä pirua sinä sillä tarkotat? Eikö koko kaupunki lue sitä? Kyllä, kyllä minä siitä välitän! Menen hänen luokseen hänen kotiinsa ja annan köniin, sen minä teen! Hän väittää aivan hävyttömästi, että minä liiottelen ja teeskentelen.
— No, lahjo hänet sitten! Mutta elä pane toimeen skandaalia!
— Lahjo! Luuletko, etten ole koettanut? He ovat pirun merkillistä väkeä nuo vapaamieliset sanomalehtikirjottajat. Jos on ystävä ja tuttava heidän kanssaan, niin voivat he kirjottaa sievästi, mutta lahjoa heitä, se ei käy, vaikka olisivat miten köyhiä tahansa!
— Äh, sinä et ymmärrä sitä! Ei saa suoraan käydä heidän kimppuunsa, vaan pitää lähetellä lahjoja, joita voi pantata, tai myöskin käteistä rahaa, salaisesti, eikä siitä sitten enää sen enempää välittää!
— Kuten tehdään sinulle? Ei, kuules, se ei onnistu heihin nähden; kyllä minä olen koettanut. On ihan hittoa, kun tapaa ihmisiä, joilla on mielipiteitä.
— Minkä uhrin sinä luulet, vaihtaaksemme nyt keskustelun aihetta, pirun saaneen kynsiinsä?
— Se ei liikuta minua!
— Ehkäpä sentään! Gustaf! Kuka tuo herra oli, joka istui Falanderin seurassa?