— Hän aikoo teatteriin ja on nimeltään Rehnhjelm!
— Mitä! Aikooko hän teatteriin? Hän! huusi johtaja.
— Kyllä, kyllä hän aikoo, vastasi Gustaf.
— Ja aikoo näytellä tragediaa, tietenkin! Ja on Falanderin suojeluksessa? Eikä käänny minun puoleeni? Ja aikoo ottaa minun osani? Ja suoda meille sen kunnian? Enkä minä tiedä sanaakaan koko asiasta? Minä! Minä! Säälin häntä! Mikä hirvittävä tulevaisuus! Minun tietenkin pitää suojella häntä! Minun pitää ottaa hänet siipieni suojaan! Tunnetaan minun siipieni voima, vaikka minä en lennäkään! Ne kannattavat joskus! Hän oli komea mies! Hieno mies! Kaunis kuin Antigonus! Vahinko, ettei hän tullut ensin minun luokseni, niin olisi hän saanut kaikki Falanderin osat, jok'ainoan! Oi! Oi! Oi! Mutta ei se vieläkään ole liian myöhäistä! Haa! Antaa pirun ensin tärvellä hänet! Hän on vielä vähän liian tuore! Hän näytti todella turmeltumattomalta! Poika parka! Niin, sanon vaan: Jumala häntä varjelkoon!
Viimeisen rukouksen sanat häipyivät meluun, joka syntyi, kun kaikki kaupungin totivieraat tulivat sisälle.
VIIDESTOISTA LUKU.
Teatteriosakeyhtiö Phoenix.
Seuraavana päivänä heräsi Rehnhjelm ennen puoltapäivää hotellisängyssään. Edellisen yön muistot nousivat kuin haamut esiin ja ympäröivät hänen sänkynsä keskellä kesänkirkasta päivää. Hän näki kauniin, runsaasti kukilla koristetun huoneen, jossa mässäystä pidettiin, sisäluukut kiinni ruuvattuina; hän näki viisineljättä-vuotiaan näyttelijättären, jonka eräs kilpailija oli alentanut esittämään akka-osia; hän tulee sisälle epätoivoissaan ja raivostuneena uusista loukkauksista, juo itsensä humalaan ja ojentaa jalkansa sohvan laidalle, ja kun huoneessa tulee liian kuuma, aukaisee hän leninkinsä yhtä suruttomasti kuin herrat avaavat liivinsä vahvan päivällisen jälkeen; siellä kippelehtää vanha koomikko, joka on hyvissä ajoin saanut jättää rakastaja-alan ja lyhyen kukoistuksen jälkeen vaipunut ilmottaja-osiin ja niin hauskuuttaa alempaa porvaristoa lauluillaan ja ennen kaikkea kertomalla suuruudenajoistansa; mutta savun ja humalakangastusten läpi näkee hän nuoren kuusitoistavuotiaan, joka tulee kyynelsilmin kertomaan synkälle Falanderille, kuinka tuo suuri tirehtööri taasenkin on tehnyt hänelle häpeällisiä tarjouksia ja hänen kieltäydyttyään vannonut kostavansa niin, että hän tästälähtien saa vain piikaosia; ja hän näkee Falanderin, joka vastaanottaa kaikkien surut ja huolet ja puhaltaa niiden päälle, niin että ne häviävät; miten hän hälventää kaikki: loukkaukset, nöyryytykset, aasinpotkut, onnettomuudet, hädän, kurjuuden ja valitukset mitättömiksi; miten hän opettaa ja kehottaa ystäviään, etteivät arvioisi mitään liian suureksi, varsinkaan eivät omia surujaan. Mutta alati näkee hän pienen, viattomannäköisen kuusitoistavuotiaan, jonka ystävä hänestä tuli ja jolta hän hyvästijättäessään oli saanut suutelon, kiihkeän, intohimoisen suudelman, jota hänen tulehtuneet aivonsa nyt vilpittöminä ollessaan muistavat pitäneensä jotensakin odottamattomana. Mutta mikäs hänen nimensä oli?
Hän nousee tarttuakseen vesikannuun ja saa käsiinsä pienen nenäliinan, jossa on viinitahroja! Ah! Tuossa se on häviämättömästi kirjotettuna merkkausmusteella — Agnes! Hän suutelee kahdesti sen puhtainta paikkaa ja pistää sen sitten matka-arkkuunsa. Sitten pukeutuu hän huolellisesti, mennäkseen teatterin johtokunnan puheille, joka tavataan varmimmin kahdentoista ja kolmen välillä.
Jottei tarvitseisi syyttää itseään mistään, menee hän yhtiöön kl. 12 ja tapaa vahtimestarin, joka kysyy hänen asiaansa ja eikö hän voisi olla avuksi. Rehnhjelmin mielestä on se mahdotonta ja hän kysyy uudestaan, voiko tavata johtajaa, jolloin saa tietää, että johtaja tällä haavaa on tehtaassa, mutta että hän kyllä tulee päivemmällä. Rehnhjelm luulee, että teatteria tuttavallisessa keskustelussa sanotaan tehtaaksi, mutta saa sittemmin tietää, että toimeenpaneva johtaja oikeastaan harjottaa tulitikkuteollisuutta. Hänen lankonsa, kamreeri, on postissa eikä tavallisesti tule tänne ennen kahta ja tämän poika, sihteeri, on sähkösanomalennätinkonttorissa, eikä häntä koskaan varmasti voi tavata. Koska vahtimestari kuitenkin luuli ymmärtävänsä Rehnhjelmin asian, niin antoi hän omasta ja teatterin puolesta yhden kappaleen teatterin sääntöjä, joita lukemalla nuori kokeilija saisi kuluttaa aikaansa, kunnes joku johtokunnan jäsen osuisi tulemaan. Hän varustautui siis kärsivällisyydellä ja istuutui sohvaan tutkimaan. Hänen luettuaan läpi säännöt oli kello ainoastaan puoli yksi. Sitten puheli hän vahtimestarin kanssa neljännestä vailla yhteen. Sitten istuutui hän tutkimaan sääntöjen ensimmäistä pykälää: "Teatteri on siveellinen laitos, siksi tulee sen jäsenien harrastaa jumalanpelko, hyveitä ja hyviä tapoja." Hän käänteli lausetta, koettaen saada sen oikeaan valoonsa, onnistumatta. Jos teatteri jo on siveellinen laitos, niin eihän jäsenten, jotka juuri (johtajan, kamreerin, sihteerin, koneiden ja kulissien kanssa) muodostavat tuon laitoksen, silloin tarvitse harrastaa tuota kaikkea kaunista, miksi sitä nyt sanottaneekin. Jos olisi kirjotettu näin: teatteri on siveetön laitos ja siksi … niin, silloin siihen olisi tullut ajatusta, eikä se varmaankaan ollut johtokunnan tarkotus. Ja sitten ajatteli hän Hamletin "sanoja, sanoja," mutta muisti heti, että on vanhaa käyttää Hamletin sanoja ja että tulee lausua omat ajatuksensa omin sanoin, ja niin hän valikoi ja pysähtyi sanomaan tuota lorupuheeksi, mutta senkin hän hylkäsi, kosk'ei sekään ollut itsenäistä, mutta eihän alkuteoskaan ollut.