Toinen pykälä auttoi häntä sitten tekstineen kuluttamaan neljännestunnin: "Teatteri ei suinkaan ole huvitusta varten. Ei vain huviksi". Tuossa sanottiin: teatteri ei ole huvitusta varten ja tässä: teatteri ei ole vain huviksi, siis on se (myöskin) huviksi. Sitten hän ajatteli milloin teatterissa on hauskaa: silloin on hauskaa, kun näkee lapsien, varsinkin poikien, petkuttavan vanhemmiltaan rahoja, varsinkin jos vanhemmat ovat säästäväisiä, kilttejä ja järkeviä; toiseksi, kun vaimot pettävät miehiään; varsinkin on tämä hyvin hauskaa, jos mies on vanha ja tarvitsee vaimonsa tukea; sitten hän vielä muisti nauraneensa tavattomasti kahdelle vanhalle miehelle, jotka olivat kuolemaisillaan nälkään, sentähden että heidän liikkeensä oli taantunut, ja että vielä tänä päivänäkin nauretaan samalle asialle erään klassillisen kirjailijan näytelmässä. Vielä muisti hän nauttineensa erään vanhanpuoleisen miehen onnettomuudesta, joka oli menettänyt kuulonsa, ja että häntä ynnä kuuttasataa muuta henkilöä oli suuresti huvittanut eräs pappismies, joka koetti luonnollisella tavalla parantaa sitä hulluutta, johon itsensäpidättäminen hänet oli vienyt, ja se ulkokultaisuus, johon hänen täytyi turvautua päämääränsä saavuttaakseen. Millekä siis naurettiin? kysyi hän itseltään. Ja kosk'ei hänellä ollut muuta tehtävää, koetti hän vastata siihen! Niin, naurettiin onnettomuudelle, hädälle, kurjuudelle, paheelle, hyveelle, hyvän häviölle, pahan voitolle. Tämä tulos, joka osaksi oli hänelle uutta, sai hänet hyvälle tuulelle, häntä huvitti suuresti tällainen ajatuksien leikki. Kun johtokuntaa ei vielä kuulunut, jatkoi hän leikkiään, ja niin tuli hän, ennenkuin oli kulunut viisi minuuttia, siihen lopputulokseen, että murhenäytelmässä itketään juuri samalle asialle, jolle huvinäytelmässä nauretaan. Mutta siihen hän pysähtyi, sillä sisään ryntäsi nyt tuo suuri johtaja, ryntäsi Rehnhjelmin sivu, ollen laisinkaan häntä näkemättä, ja heittäysi erääseen vasemmalla olevan huoneeseen, josta hetken kuluttua kuului soittokellon ääni, jota voimakas käsi helisti. Vahtimestari tarvitsi puoli minuuttia ennättääkseen sisälle ja taasen takaisin ilmottamaan, että hänen korkeutensa ottaa vastaan.
Kun Rehnhjelm astui huoneeseen, oli johtaja jo ennättänyt röyhistää rintaansa ja suunnata mörssärinsä niin korkealle, että hänen oli mahdoton nähdä tuota kuolevaista, joka tuli sisään pikkasen vavisten. Mutta hän mahtoi kuulla hänen tulevan, sillä hän kysyi heti loukkaavalla äänellä, mitä tulija tahtoi.
Rehnhjelm selitti haluavansa saada koenäytännön.
— Haa! Suuren koenäytännön! Innostus suuri! Onko herralla mitään
ohjelmistoa? Näytellyt Hamletin, Learin, Richard Sheridanin,
Tarjokkaan, huudettu esiin kymmenen kertaa kolmannen näytöksen jälkeen?
Mitä! Häh!
— En ole koskaan ennen esiintynyt.
— Vai niin, se on eri asia!
Hän istuutui hopeoituun, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin ja hänen naamaansa nousi sellainen ilme, kuin olisi se määrätty kuvittamaan jotakin Svetoniuksen elämäkertaa.
— Saanko sanoa herralle suoran mielipiteeni? Mitä? Luopukaa tältä uralta!
— Mahdotonta!
— Minä toistan: luopukaa tältä uralta! Se on hirvein ura kaikista! Se on niin täynnä nöyryytyksiä, ikävyyksiä, pistoksia, okaita, herrani, jotka, uskokaa minua, tekevät elämänne niin katkeraksi, että toivotte ett'ette koskaan olisi syntynyt!