Hän näytti todellakin luottamusta herättävältä, mutta Rehnhjelmin päätös oli järkähtämätön.
— No, ottakaa huomioon sanani! Minä juhlallisesti neuvon teitä luopumaan siitä ja selitän, että toiveet ovat niin pienet, että kenties saatte olla statistina useat vuodet! Ajatelkaapa sitäkin! Ja elkää tulko sitten minulle valittamaan! Tämä ura on niin helvetillisen vaikea, herra, että jos sen tietäisitte, ette koskaan sille antautuisi! Elämä on oleva teille helvetti; uskokaa pois, minä olen sen sanonut.
Se oli turhaa puhetta.
— Eikö herra sitten nyt heti tahtoisi liittyä teatteriin ilman koenäytäntöä; se olisi vähemmän vaarallista.
— Kyllä tietenkin, mutta sitä en ole ottanut huomioon.
— Olkaa hyvä ja allekirjottakaa siis tämä välikirja. Palkkaa tuhat kaksisataa riksiä ja kahden vuoden sitoumus. Kelpaako?
Hän otti esiin valmiiksi kirjotetun ja johtokunnan allekirjottaman välikirjan, joka oli imupaperin alla, ja ojensi sen Rehnhjelmille täytettäväksi, minkä Rehnhjelm, jolle nuo tuhat kaksisataa olivat nousseet päähän, lukematta teki.
Tämän jälkeen lainasi johtaja hänelle keskisormensa, jossa oli karneolisormus, ja sanoi: Tervetuloa! näyttäen samalla yläleukansa ikeniä ja vihertäväteräisten silmäinsä keltaista ja veristävää valkuaista.
Ja niin oli vastaanotto lopussa. Mutta Rehnhjelm, jonka mielestä kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti, jäi vielä ja rohkeni kysyä, eikö hänen tulisi odottaa johtokunnan kokousta.
— Johtokunnan? puhkesi suuri murhenäyttelijä puhumaan; johtokunta olen minä! Jos hänellä on jotain kysyttävää, niin kääntyy vain minun puoleeni! Jos haluaa neuvoja, niin kääntyy minun puoleeni. Minun, herra! Eikä kenenkään muun! Kas niin! — Mars!