— Aivan niin, sanoi revisorska.
— Varokaa te työväenyhdistyksiä, te, sanoi puuseppä. Kuninkaita tässä on parisen sataa vuotta paukuteltu, mutta nyt olemme huomanneet, että eivät he syypäät ole; seuraavan kerran isketään kaikkia niitä toimettomia, jotka elävät toisten työstä; silloin te saatte nähdä itse elävän perkeleen!
— Vaiti, vaiti, sanoi suutari.
Suuttunut äiti, joka tämän kohtauksen aikana oli katsellut rouva
Falkia, käytti nyt äänettömyyttä hyväkseen ja kysyi:
— Suokaa anteeksi, ettekö ole rouva Falk?
— En, en ole! vastasi kyseessä oleva henkilö sellaisella varmuudella, että se hämmästytti rouva Homaniakin.
— Voi, Herra Jumala, kuinka te olette sen naisen näköinen; minä tunsin hänen isänsä, minä, nimipäällikkö Rånockin, saaresta, siihen aikaan kun hän oli matruusina!
— Vai niin, se on hyvin hauskaa se, mutta sehän ei kuulu tähän…
Asuuko tuolla sisällä muita, jotka tarvitsevat pelastusta…
— Ei, sanoi puuseppä, pelastusta ne eivät tarvitse, mutta ruokaa ja vaatetta, tahi kaikkein mieluimmin työtä, paljon työtä ja hyvin maksettua työtä. Mutta naisten ei pidä mennä sisälle, sillä yksi heistä sairastaa isoarokkoa…
— Isoarokkoa! kirkasi rouva Homan; eikä siitä ole sanottu sanaakaan! Tule, Eugenie, niin lähetämme poliisin heidän kimppuunsa. Hyi, millaisia ihmisiä!