— Niin on, Jumala nähköön! Eikä minulla ole sateenvarjoa.
— Eikä päällystakkia! Etkö halua lainata minun talvitakkiani?
— Kyllä, kiitos vaan, mutta se on liian ystävällistä!
— Saanhan sen takaisin sitten, kun sopii!
Falk palasi huoneeseen, toi päällystakin ja pudotti sen Struvelle, joka seisoi alhaalla portailla, ja sanottuaan lyhyesti hyvää yötä meni hän sisälle. Mutta ilma tuntui hänestä niin raskaalta, että hän aukaisi akkunan. Ulkona virtasi rankka syyssade rapisten kattopeltejä vasten ja syöksyi likaiselle kadulle. Vastapäätä olevasta kasarmista kuului iltahuuto, siellä laulettiin kuorossa ja avonaisista ikkunoista tunkihe korviin katkonaisia virren säkeitä.
Falk tunsi itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi. Hän oli toivonut saavansa aikaan taistelun sen kanssa, joka edusti kaikkea hänelle vihamielistä, mutta vihollinen oli paennut ja osaksi voittanut hänet samalla. Jos hän koetti selittää itselleen, mitä taistelu oikeastaan koski, ei hän sitä voinut, ja kuka oli oikeassa, sitä hän ei myöskään saanut selville. Ja hän alkoi miettiä, eiköhän koko asia, jonka hän oli ottanut omakseen, nimittäin sorrettujen, vain ollut mahdottomuus. Silmänräpäyksen kuluttua moitti hän itseään tästä pelkuruudesta ja se alituinen kiihkoisuus, joka hänessä kyti, leimahti jälleen; hän kirosi heikkouttaan, joka alituisesti narrasi häntä myönnytyksiin; äsken oli vihollinen ollut hänen käsissään, ja hän ei ainoastaan ollut näyttämättä hänelle syvää halveksumistaan, vaan oli kohdellut häntä hyväntahtoisesti ja osottanut hänelle myötätuntoisuutta; mitä mahtoi tämä tästälähin hänestä ajatella. Tämä hänen hyväntahtoisuutensa ei ollut mikään etu, koska se esti häntä tekemästä lujia päätöksiä, se oli vain siveellistä velttoutta, joka saattoi hänet kykenemättömäksi taisteluun, johon hän yhä vähemmän tunsi pystyvänsä. Hän tunsi elävästi, miten välttämätöntä oli sammuttaa tuli pannujen alta, jotka eivät enää voisi kestää niin korkeata painetta, kun höyryä ei kulutettu, ja hän ajatteli Struven neuvoa, ja hän ajatteli niin kauan, että lopuksi oli niin sekaisin, että totuus ja valhe, oikea ja väärä tanssivat suloisessa yksimielisyydessä, ja hänen aivonsa, jossa käsitteet, kiitos akateemisen kasvatuksen, olivat olleet kauniisti lajiteltuina, näyttivät kohta sekotetulta korttipakalta. Hän onnistui ihmeellisen hyvin asettautumaan välinpitämättömyyden tilaan, hän harjottelihe etsimään kauniita syitä vihollisten teoille, ja hän vähitellen myönsi itse olleensa väärässä, tunsi sovinnollisuutta maailmanjärjestykseen, saavutti lopulta korkean katsantokannan ja huomasi, että itse asiassa ylipäänsä merkitsi sangen vähän, oliko kaikki mustaa vai valkoista; ja jos se oli mustaa, niin eihän ollut mitään varmuutta siitä, ettei sen niin pitänyt ollakin, ja silloin ei ollut hänen asiansa toivoa sitä toiseksi.
Hän huomasi tämän sieluntilan miellyttäväksi, sillä se toi mukanaan levollisuuden tunteen, jollaista hän ei ollut tuntenut niinä monina vuosina, jolloin oli ollut huolissaan ihmiskunnan tähden. Hän nautti tästä levosta vahvan piipputupakan ohella, kunnes siivoojatar tuli sisälle tekemään vuodetta ja samalla ojensi kirjeen, jonka kantaja äsken oli tuonut. Kirje oli Olle Montanuksen allekirjottama ja hyvin pitkä sekä näytti tekevän Falkiin osaksi elähyttävän vaikutuksen. Muuten kuului se seuraavasti:
Rakas Veli!
Vaikka Lundell ja minä olemme nyt lopettaneet työmme ja kohta saavumme Tukholmaan, on minun kuitenkin tarvis koota saamani vaikutukset täällä viettämistäni päivistä, koska niillä on ollut suuri merkitys minulle ja henkiselle kehitykselleni, sillä olen tullut johtopäätökseen — ja olen nyt ihmeissäni kuin vasta munasta päässyt kananpoika, katsellen maailmaa uudestaan auenneilla silmillä ja potkien munankuoria, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä. Tämä johtopäätös ei tosin ole mikään uusi; jo Plato on sen sanonut, ennenkuin kristinusko esiintyi todellisuutena: maailma, nimittäin se, jonka me voimme nähdä, on vain varjoa, aatteiden varjokuva; s.o. todellisuus on jotain alhaista, merkityksetöntä, toisarvoista, satunnaista. No niin! Mutta minä tahdon menetellä synteettisesti ja alottaa yksityisestä, siitä johtuakseni yleiseen.
Ensiksikin tahdon puhua työstäni, josta valtiopäivät ja hallitus yhteisesti joutuivat huolehtimaan. Träskålan kirkon alttarilla seisoi kaksi puukuvaa; toinen oli rikkoutunut, mutta toinen ehyt. Ehyellä oli kädessä risti ja se oli naispuolinen; rikkonaisesta kuviosta oli jäljellä kaksi säkillistä palasia, joita säilytettiin kirkon sakastissa. Eräs oppinut muinaistutkija oli tutkinut molempien säkkien sisällön voidakseen määritellä, minkä näköinen särjetty kuva oli, mutta sai tyytyä ainoastaan arveluihin. Hän menetteli sentään perinpohjaisesti; hän otti näytteen siitä valkoisesta väristä, jolla kuva oli maalattu, ja lähetti sen farmaseuttiseen laitokseen ja sai siten selville, että värissä oli lyijyä eikä sinkkiä, siis oli kuva vanhempi kuin 1844, koska sinkkivalkoinen vasta sinä vuonna tuli käytäntöön. (Mitä sanot sellaisesta johtopäätöksestä, sillä olisihan kuva voinut olla uudelleen maalattu). Sitten lähetti hän puunäytteitä nikkariammattiosastolle Tukholmaan ja sai vastauksen, että se on koivua. Kuva siis oli koivusta, valmistettu ennen 1844. Mutta siihen hän ei tahtonut tulla, vaan hänellä oli syitä (!), s.o. hän toivoi kunniansa vuoksi, että kuvat olisivat 1500-luvulta, ja hän olisi mieluimmin halunnut, että suuri (tietysti suuri, koskapa hänen nimensä oli niin hyvin tammeen leikattu, että se oli säilynyt meidän päiviimme asti) Burchard von Schiedenhanne, joka on leikannut Västeråsin tuomiokirkon kuorituolit, on ne tehnyt. Oppineita tutkimuksia jatkettiin edelleen. Hän oli varastanut hieman kipsiä Västeråsin kuvasta ja tämä lähettiin nyt ynnä Träskålan sakastista otettu kipsinäyte Ekole Pollyteknikiin (minä en osaa sitä tavata) Pariisiin. Vastaus oli pilkkaajille musertava: analyysi osotti kipsien olevan kokoomukseltaan samanlaista, 77 ekvivalenttia kalkkia ja 23 rikkihappoa ja siis (!) olivat kuvat samalta aikakaudelta. Kuvien ikä siis oli määritelty; ehyestä piirrettiin kuva ja se "lähetettiin" (noilla oppineilla on tavaton intohimo "lähettää" kaikkea) muinaiskaluakatemiaan; oli vielä määriteltävä ja uudestaan muodosteltava tuo rikkonainen kuva. Kahtena vuonna kulkivat nuo molemmat säkit Upsalan ja Lundin väliä; molemmat professorit sattuivat tällä kertaa onneksi olemaan eri mieltä, josta syntyi riita; Lundin professori, joka juuri pääsi rehtoriksi, kirjotti kuvasta rehtoriväitöskirjansa ja musersi Upsalan professorin, joka sen sijaan sai vastata lentokirjasella. Onneksi toi samalla hetkellä eräs professori Tukholman taideakatemiasta esiin aivan uuden mielipiteen, ja siitä johtui, kuten aina, että Herodes ja Pilatus "sovittivat" mielipiteitään ja karkasivat tukholmalaisen kimppuun kaikella pikkukaupunkilaisen sapella. "Sovittelu" oli, ja siinä pysyttiin, että rikkonainen kuvio oli esittänyt Epäuskoa, koska ehyen kuvion täytyi esittää Uskoa, jota risti kuvasi. Arvelu (lundilainen), että rikkonainen kuvio oli esittänyt Toivoa, koska toisesta säkistä oli löydetty ankkurinkynsi, hylättiin, koska kynnen täytyi (!) edellyttää kolmatta kuvaa, rakkautta, josta ei ollut mitään jälkeä eikä paikkaakaan, jota paitsi osotettiin (esimerkeillä historiallisen museon lukuisasta nuolenkärkikokoelmasta), että ankkurinkynsi ei ollut ankkurinkynsi, vaan nuolenkärki, joka kuuluu niihin aseisiin, jotka kuvaannollisesti esittävät Epäuskoa, katso Ep. Hep. 7 l. 12 v., jossa puhutaan epäuskon sokeista laukauksista, verrattuna Jes. 29 l. 3 v., jossa monesti mainitaan epäuskon nuolia. Nuolenkärjen muoto, joka täydellisesti oli valtionhoitaja Sturen aikaisten kärkien kaltainen, poisti viimeisen epäilyksen kuvion iästä.