Ja samalla löi hän hattunsa puuta vasten, niin että se meni rikki, otti sitten hännystakin ja liivit päältään ja seisoi paitahihasillaan sateessa!
— Tule tänne, myyrä, niin tapellaan! Samassa tarttui hän Struvea vyötäisiin, peräytyi hänen kanssaan, niin että molemmat kaatuivat lokaviemäriin.
Falk läksi kävelemään kaupunkiin päin niin nopeasti kuin voi, mutta vielä kauas kuuli hän Levin naurunhohotukset ja hyvähuudot: jumalallista, suurenmoista — suurenmoista! ja Borgin: kavaltaja, petturi!
KAHDESKYMMENES LUKU.
Alttarilla.
Moran-kello X-köpingin kaupunginkellarissa jymisi seitsemää eräänä lokakuun iltana, kun kaupungin vakinaisen teatterin näyttämöllinen johtaja vääntäytyi ovesta sisälle. Hän näytti säteilevältä kuin rupisammakko, joka on saanut hyvän aterian, näytti iloiselta, mutta hänen kasvolihaksensa olivat siihen tottumattomia, niin että ne heittivät ihon levottomiin kurttuihin ja rumensivat entistä enemmän hänen hirvittävää muotoaan. Hän tervehti armollisesti pientä, kuivaa kellarimestaria, joka seisoi tiskin sisäpuolella laskien vieraitaan.
— Wie steht's? huusi johtaja — hän oli nimittäin aikoja sitten lakannut puhumasta, kuten muistamme.
— Schön Dank! vastasi kellarimestari.
Koska herrojen saksankieli loppui tähän, niin jatkoivat he ruotsiksi.
— No, mitä sanotte pojasta, Gustafista! Eikö hän ollut erinomainen Don
Diego! Hä? Minä osaan tehdä näyttelijöitä, minä.