— No sen mä sanon! Se poika! Mutta on, kuten johtaja sanoi, helpompaa tehdä kyky henkilöstä, joka ei ole tärvellyt itseään tuhmilla kirjoilla…
— Kirjat eivät kelpaa mihinkään! Sen minä parhaiten tiedän! Muuten! Tietääkö kellarimestari, mitä kirjoissa on? Minä sen tiedän, minä! Saattepa nyt nähdä, kun tuo nuori Rehnhjelm näyttelee Horatiota, kuinka hän sen tekee. Siitä tulee kaunista! Lupasin hänelle osan, kun hän sitä niin kärtti, mutta sanoin samalla, etten auta häntä, sillä en tahdo olla vastuunalainen hänen epäonnistumisestaan. Sanoin hänelle myöskin, että hän saa osan, näyttääkseni hänelle, kuinka vaikeata sen on näytellä, jolle luonto ei ole antanut lahjoja. — Oo! Minä nujerran hänet, niin että hän ei enää moneen aikaan kurki osia. Sen minä teen! Mutta eihän meidän siitä pitänyt puhua! Kuulkaas, onko kellarimestarilla huoneita vapaana?
— Molemmat pienetkö?
— Niin juuri!
— Aina johtajan käytettävänä!
— Illallinen kahdelle hengelle, hieno! Kello kahdeksan! Kellarimestari tarjoilee itse.
Hän ei huutanut tätä viimeistä sanoessaan, ja kellarimestari kumarsi merkiksi, että ymmärsi.
Samassa tuli Falander. Johtajaa tervehtimättä meni hän vanhalle paikalleen. Johtaja nousi heti ja sanoi mennessään tiskin ohi salaperäisesti: kello kahdeksan, ja meni.
Kellarimestari toi nyt absinttipullon tarpeineen Falanderille. Koska tämä ei näkynyt yrittävänkään alottaa keskustelua, otti kellarimestari pyyhkeensä ja alkoi pyyhkiä pöytää; kun tämäkään ei auttanut, täytti hän tulitikkupitimen sanoen:
— Illalliset tänä iltana; pienissä huoneissa! Hm!