— Falk! Vanhoja tuttuja, täällä metsässä! Mitä Herran nimessä tämä merkitsee! Etkö sinä ole virastossasi tähän aikaan päivästä?
— En. Mutta asutko sinä täällä?
— Asun, muutin tänne muutamien toverien kanssa ensimmäisenä päivänä huhtikuuta; kaupungissa asuminen tuli liian kalliiksi — isännätkin ovat niin turhantarkkoja!
Viekas hymy leikki toisessa suupielessä ja ruskeat silmät kiiluivat.
— Vai niin, jatkoi Falk, silloin sinä ehkä tunnet nuo elävät, jotka istuvat taimilavojen luona lukien?
— Filosofitko? Kyllä! Se pitkä on ylimääräisenä huutokauppakamarissa, saa 80 riksiä vuodessa ja sen lyhyen, Olle Montanuksen, pitäisi oikeastaan istua kotona ja olla kuvanveistäjä, mutta sen jälkeen kun hän yhdessä Ygbergin kanssa rupesi tutkimaan filosofiaa, on hän lakannut tekemästä työtä ja menee nyt taaksepäin aika vauhtia. Hän on keksinyt, että taide on aistillista!
— No, mutta millä hän elää?
— Ei juuri millään! Joskus on hän käytännöllisen Lundellin mallina ja saa silloin palasen palttuleipää, jolla hän sitten elää päivän tai pari, ja talvisin saa hän maata Lundellin huoneen lattialla, sillä "aina hän vähän lämmittää", sanoo Lundell, kun halotkin ovat niin kalliita; ja täällä oli aika kylmä huhtikuussa.
— Miten hän malliksi kelpaa, joka on näöltään kuin mikäkin Quasimodo?
— Kyllä kelpaa; hän esittää ristiltä alasottamisessa toista ryöväriä, jonka luut jo ovat murskatut, ja sillä miespahasella on ollut lonkkatauti, joten hänestä tulee koko hyvä, kun hän asettuu makaamaan tuolin selkänojan päälle. Toisinaan saa hän kääntyä selin ja silloin esittää hän toista ryöväriä.