— Miksei hän itse tee jotakin; eikö ole kykyä?
— Olle Montanus, hyvä veli, on nero, mutta hän ei tahdo tehdä työtä, hän on filosofi ja hänestä olisi kyllä tullut suurmies, jos olisi saanut opiskella. On todella ihmeellistä kuulla hänen ja Ygbergin puhuvan; tosin Ygberg kyllä on lukenut enemmän, mutta Montanuksella on niin terävä pää, että hän joskus näpäyttää toista sormille ja silloin Ygberg menee tiehensä ja lukee päähänsä jonkun paikan lisää; mutta Montanus ei koskaan saa lainata hänen kirjaansa.
— Vai pidätte te Ygbergin filosofiasta? kysyi Falk.
— Oi, se on niin hienoa, niin hienoa! Kai sinä pidät Fichtestä? Oi, oi, oi, millainen mies!
— No, keskeytti Falk, joka ei pitänyt Fichtestä, keitä nuo kaksi tuvassa-olijaa olivat?
— Vai olet sinä nähnyt heidätkin? Toinen heistä oli käytännöllinen
Lundell, muotokuva- tai oikeammin kirkkomaalari ja toinen oli ystäväni
Rehnhjelm.
Viimeiset sanat koetti hän lausua hyvin välinpitämättömällä äänellä, jotta vaikutus olisi sitä voimakkaampi.
— Rehnhjelm?
— Niin, oikein kunnon poika.
— Hän seisoi mallina.