Tämän luona oli jo siistitty ja hän oli valmis ottamaan vastaan. Hän tervehti Rehnhjelmiä ystävällisesti, mutta harvinaisen vakavana. Tämä esitti hänelle joukon kysymyksiä, mutta Falander vastasi, ett'ei hän sanoa mitään ennen kello 10:tä. Rehnhjelm tuli levottomaksi ja tahtoi tietää, onko se jotain ikävää; Falander sanoi, ettei mikään ole ikävää, kunhan vain ymmärtää ottaa sen oikealta tavalla. Ja hän selitti, että monet seikat, jotka tuntuvat meistä sietämättömiltä, ovat hyvin helposti kestettävissä, kunhan vaan ei arvioi niitä liian suuriksi. Siten kului aika kello 10:een.
Silloin kuului kaksi heikkoa naputusta ovelta, joka samalla aukeni, ja sisään astui Agnes. Huomaamatta huoneessa olevia otti hän avaimen sisäpuolelle, sulki oven ja seisoi huoneessa. Mutta hänen hämilläänolonsa, kun hän yhden sijasta näki kaksi, kesti vain sekunnin ja muuttui iloiseksi yllätykseksi, että hän saa tavata täällä Rehnhjelminkin. Hän heitti sadetakin päältään ja juoksi häntä vastaan; Rehnhjelm sulki hänet syliinsä, painoi hänet rajusti rintaansa vasten kuin olisi kaivannut häntä kokonaisen vuoden.
— Olet ollut kauan poissa, Agnes!
— Kauan? Mitä sillä tarkotat?
— En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan. Sinä näytät terveeltä tänään; oletko nukkunut hyvin?
— Näytänkö sinusta tavallista terveemmältä?
— Näytät; sinä olet niin punainen eikä sinulla ole kuoppia poskissa!
Etkö tervehdi Falanderia?
Tämä seisoi rauhallisesti, kuunnellen keskustelua, mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin kipsi ja hän näytti tuumailevan.
— Kylläpä sinä näytät sairaalta, sanoi Agnes tehden lattialla pyöräyksen kissanpojan pehmeillä liikkeillä, liuvuttuaan ensin Rehnhjelmin sylistä.
Falander ei vastannut. Agnes katseli häntä tarkemmin ja tuntui hetken ajan näkevän hänen ajatuksensa; hänen kasvonsa muuttuivat kuin veden pinta vihurin tullessa, mutta sekunniksi vain; seuraavana hetkenä oli hän tyyni jälleen ja valmis vastaan ottamaan mitä tahansa, katseella tutkisteltuaan Rehnhjelmiä ja ymmärrettyään aseman.