— Aah! Ei se niin vaarallista ole. Kyllä siitä sovittaisiin! Ei meillä ole mielipiteitä!
— Maljasi Falk! huusi hurjistunut Lundell pöydän takaa. Hei!
Levin ja Borgin täytyi hillitä häntä, ettei hän nousisi pitämään puhetta.
Hän oli ensimmäisen kerran ihmisissä, ja komea seura ja loistavat laitokset olivat nousseet hänelle päähän; mutta kun kaikki vieraat olivat juhlatuulella, ei hän onneksi herättänyt mitään kiusallista huomiota.
Arvid Falk tunsi kyllä lämpenevänsä nähdessään kaikki nämä ihmiset, jotka jälleen olivat ottaneet hänet yhteiskuntaansa, pyytämättä mitään selityksiä tahi vaatimatta anteeksipyyntöä. Hän tunsi turvallisuutta istuessaan näillä vanhoilla tuoleilla, jotka olivat osia hänen lapsuutensa kodista; kaiholla tunsi hän suuren pöytäkaluston, joka ennen aikaan ainoastaan kerran vuodessa otettiin esille; mutta monet uudet ihmiset saivat hänet hajamieliseksi. Hän ei antanut heidän ystävällisten ilmeittensä pettää itseään; he kyllä eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, mutta heidän hyväntahtoisuutensa johtui olosuhteista. Sitäpaitsi tuntui hänestä koko juhla naamiohuveilta. Mitä oli professori Borgilla, suurimaineisella tiedemiehellä, yhteistä harrastusta hänen sivistymättömän veljensä kanssa? He olivat samassa yhtiössä! Mitä oli kopealla kapteeni Gyllenborstilla täällä tekemistä? Tuliko hän tänne syömään? Mahdotonta, joskin ihmiset syödäkseen tekevät melko paljon. Ja presidentti? Ja amiraali? Tässä oli näkymättömiä siteitä, vahvoja, ehkäpä katkeamattomia!
Ilo oli ylimmillään, mutta nauru liian kimakkaa, sukkeluuksia lenteli, mutta ne olivat happamia; Falkia ahdisti ja hänestä tuntui kuin olisivat isän kasvot tuolta muotokuvasta, joka riippui pianon yläpuolella, vihaisesti tarkastaneet seuraa.
Nicolaus Falk säteili tyytyväisyyttä; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epämieluista, mutta hän koetti karttaa veljen katsetta niin paljon kuin mahdollista. Sanaakaan eivät he vielä olleet vaihtaneet, sillä Arvid oli Levinin neuvosta saapunut vasta sitten, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet.
Päivällinen oli loppupuolella. Nicolaus piti puheen "omasta voimasta ja järkkymättömästä tahdosta", joka vie ihmisen päämäärään; "taloudellisesta riippumattomuudesta" ja "asemasta". "Kaikki tämä yhdessä", sanoi puhuja, "kasvattaa itsetuntoa ja antaa luonteelle sen lujuuden, jota ilman emme voi mitään hyötyä tuottaa; emme hyödyttää sitä, mikä on yleistä ja joka on suurinta, mihin voimme päästä, ja sinne, hyvät herrat, me kaikki kuitenkin pyrimme, kun totuus tulee esille! Juon arvoisien vieraitteni maljan, jotka tänään ovat läsnäolollaan huonettani kunnioittaneet, ja minä toivon vielä monesti saavani nauttia samasta kunniasta!"
Tähän vastasi kapteeni Gyllenborst, joka jo oli jotenkin juovuksissa, pitemmässä, leikillisessä puheessa, jota toisen mielialan vallitessa ja toisessa talossa olisi pidetty häväistyksenä.
Hän kävi käsiksi siihen kauppamieshenkeen, joka nykyään oli alkanut levitä, ja selitti leikillisesti, ettei hän suinkaan ollut vailla itsetuntoa, vaikkakin hän suuressa määrin oli vailla taloudellista riippumattomuutta; hänellä oli juuri tänään aamupäivällä ollut koko lailla ikävä asia — mutta siitä huolimatta oli hän kylliksi lujaluontoinen tullakseen näille päivällisille, ja mitä hänen asemaansa tulee, oli se hänen mielestään yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin — ja luultavasti muidenkin mielestä, koskapa hän sai kunnian istua tässä pöydässä, tämän ihastuttavan isäntäväen seurassa!