Hänen lopetettuaan hengitti seurue helpommin, sillä "oli tuntunut kuin ukkospilvi olisi mennyt ohitse", huomautti kaunotar Arvid Falkille, joka täydellisesti yhtyi tähän lausuntoon.
Ilmassa oli niin paljon valhetta ja niin paljon petollisuutta, että Falkia ahdisti ja hän halusi ulos. Hän näki, miten nämä ihmiset, jotka aivan varmaan olivat rehellisiä ja kunnioitettavia, ikäänkuin kulkivat kiinnitettynä näkymättömiin ketjuihin, joita he silloin tällöin pureskelivat tukahdetulla raivolla — niin, kapteeni Gyllenborsthan kohteli isäntää suoralla, vaikkakin leikkisällä ylenkatseella. Hän sytytti salissa sikarin, asettui sopimattomiin asentoihin, eikä ollut näkevinäänkään naisia. Hän syleskeli uuninkiville, arvosteli säälimättömästi seinillä olevia öljypainoksia ja puhui halveksivasti mahonkisista huonekaluista. Toiset herrasmiehet käyttäytyivät välinpitämättömästi, heille itselleen sopivalla tavalla ja näyttivät säestävän.
Kuohuksissa ja tyytymättömänä jätti Arvid Falk kenenkään huomaamatta seuran ja poistui. Alhaalla kadulla odotti Olle Montanus.
— Luulin todellakin, ettet tulisi, sanoi Olle. Siellä oli niin koreasti valaistu!
— Vai siksi! Toivoin, että olisit ollut mukana.
— No, miltä Lundell näyttää parempien ihmisten seurassa?
— Elä kadehdi häntä! Hän saa kyllä kokea katkeria päiviä, jos aikoo ruveta muotokuvamaalariksi! — Puhukaamme nyt jostain muusta! Minä olen todellakin niin paljon ikävöinyt tätä iltaa, jolloin saan nähdä työmiehet läheltä! Oi, minusta tuntuu, että se on vaikuttava kuin raitis ilma kaiken tuon ummehtuneen jälkeen; on kuin pääsisin sairashuoneessa maattuani taas metsään! Häipyyköhän tämäkin mielenhaire olemattomiin!
— Työmies on epäluuloinen, sinun pitää olla varovainen!
— Onko hän jalo? Onko hän pikkumaisuudesta vapaa? Vai onko sorto hänet tärvellyt?
— Saatpahan nähdä! Maailmassa on paljon toisin kuin miksi sen kuvittelemme!