— Niin on, jumala paratkoon!
Puolen tunnin päästä olivat he työväenyhdistys Pohjantähden suuressa salissa, joka jo oli täynnä väkeä! Falkin musta hännystakki ei tehnyt hyvää vaikutusta ja hän sai synkeistä kasvoista monta nyreää katsetta.
Olle esitteli Falkin pitkälle, hoikalle, yskivälle ja intohimoisen näköiselle miehelle:
— Puuseppä Eriksson!
— Vai niin, sanoi tämä. Onko tämäkin niitä herroja, jotka tahtovat päästä valtiopäiville? Siksi on hän ulkonäköjään minusta kuitenkin liian hinterä!
— Ei, ei, sanoi Olle, hän tulee lehden puolesta!
— Minkä lehden! On niin monenlaisia lehtiä! Ehkä hän on tullut tänne tekemään meistä pilaa?
— Ei suinkaan, sanoi Olle; hän on työväen ystävä ja on tekevä kaikki teidän puolestanne!
— Vai niin, se on eri asia! Mutta minä pelkään tuollaisia herroja; muuan heistä asui meillä s.o. samassa talossa Valkeilla vuorilla; hän oli varaisäntänä — Struve oli sen kanaljan nimi.
Vasara paukahti ja puheenjohtajan tuolille kävi keski-ikäinen mies istumaan. Se oli vaunumaakari Löfgren, kaupunginvaltuusmies ja Litteris et Artibus mitalin omistaja. Harjaantuneena hoitamaan kunnallisia toimia oli hän saavuttanut suuren teatteritottumuksen ja hänen ulkomuotoonsa oli tullut kunnianarvoisuuden leima, joka osasi hillitä myrskyjä ja tukahuttaa rähinää. Suuri tuomarin peruukki varjosti leveitä kasvoja, joita poskiparta ja silmälasit koristivat.