He seisoivat nyt Laitoksen portilla; suuri rakennus tuijotti heihin monilla pimeillä ikkunoillaan ikäänkuin kysyen, ketä he hakevat tänä myöhäisenä tuntina; he kahlasivat pitkin käytävää pyörylän ohi ja menivät pikkurakennukseen oikealle. Salin toisessa päässä istui Borg yksinään lamppunsa ääressä tutkistellen erästä palasiksi leikellyn ruunun-työmiehen osaa, jonka oli julmalla tavalla repinyt.
— Hyvää iltaa, pojat! sanoi Borg ja pani pois veitsen. Haluatteko tavata tuttavan?
Hän ei odottanut vastausta, joka jäikin tulematta, vaan sytytti lyhdyn, otti päällystakkinsa ja avainkimpun.
— En luullut meillä täällä olevan tuttavia, sanoi Sellén, joka tahtoi kohottaa lannistunutta mielialaa.
— Tulkaa! sanoi Borg.
He menivät pihan poikki suureen rakennukseen; portti kitisi ja sulkeutui heidän jälkeensä, ja kynttilän pätkä, joka oli jäänyt jäljelle viime kortinpeluusta, heitti punaista, heikkoa valoaan valkoisille seinille. Molemmat vieraat kokivat lukea Borgin kasvoista, olisiko mahdollisesti kysymys jostain pilasta, mutta niistä ei näkynyt mitään.
Nyt läksivät he vasemmalle käytävää myöten, joka kaikui heidän askelistaan, aivan kuin joku olisi kulkenut heidän perästään. Falk koetti päästä heti Borgin jälkeen ja saada Sellénin taakseen.
— Tuossa! sanoi Borg pysähtyen keskelle käytävää.
Kukaan ei nähnyt muuta kuin seiniä. Mutta kuului ikäänkuin heikon sateen ääni, ja kummallinen haju kuin kosteasta kesantopellosta tahi kuin lokakuisesta havumetsästä lehahti heitä vastaan.
— Oikealle, sanoi Borg.