Sitten nousi hän ylös ja pukeutui, ollakseen valmiina kl. 12.
* * * * *
Oli tullut saman päivän ilta. Österlånggatanilla oli jo hämärä, kun kello Saksalaisessa löi 7; ainoastaan heikko valonsäde Ferkenin kujalta paistoi vielä sisään Falkin liinarihkamakauppaan, jonka Andersson silloin sulki. Sisäpuolella olevassa konttorissa olivat ikkunaluukut suljetut ja kaasu sytytetty. Siellä oli lakaistu ja siistitty; oven luona komeili kaksi korillista pulloja, joiden punalakalla ja keltalakalla ja tinapaperilla, vieläpä ohuella silkkipaperillakin ympäröityjä kauloja pisti esiin. Keskellä lattiaa oli valkoisella liinalla katettu pöytä; sen päällä rehenteli itäintialainen malja ja raskas, monihaarainen hopeinen kynttiläjalka. Ja lattialla käyskenteli Carl Nicolaus Falk. Hän oli pukeutunut mustaan pitkääntakkiin ja oli arvokkaan, mutta samalla iloisen näköinen. Hänellä oli oikeus vaatia itselleen hupaisa ilta; itse hän sen kustansi ja itse hän sen oli järjestänytkin; hän oli kotonaan naisten häiritsemättä häntä, ja vieraansa olivat sitä lajia, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia ainoastaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, vaan vähän enempääkin. Heitä tosin oli vain kaksi, mutta hän ei pitänyt paljosta ihmisistä; nämä olivat hänen ystäviään, luotettavia, uskollisia kuin koirat, alistuvaisia, miellyttäviä, aina täynnä mairittelua eikä heissä koskaan ilmennyt taipumusta panna vastaan. Hän olisi kyllä rahoillaan voinut hankkia parempaakin seuraa ja sellaista hänellä olikin kahdesti vuodessa, jolloin hänen isänsä vanhat ystävät olivat kutsutut, mutta hän oli, suoraan sanoen, liiaksi hirmuvaltias viihtyäkseen heidän seurassaan.
Kello oli jo kuitenkin kolme minuuttia yli seitsemän eikä vieraita kuulunut. Falk alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli tottunut siihen, että kun hän kerran tilasi väkensä luokseen, tuli sen olla minuutilleen saapuvilla. Ajatellessaan minkä lamauttavan vaikutuksen harvinaisen häikäisevät valmistukset tekisivät, jaksoi hän sentään pysyä kärsivällisenä sen minuutin ajan, joka kului, ennenkuin notario Fritz Levin postista astui sisälle.
— Hyvää iltaa, veliseni — ei! — tässä hän pysähtyi päällystakin riisunnassa, otti silmälasit nenältään ja teeskenteli hämmästystä suurenmoisten valmistusten takia, kuin olisi tahtonut kaatua selälleen pelkästä kummastuksesta. Seitsenhaarainen kynttiläjalka ja tapernaakeli! Hyvänen aika, hyvänen aika! puhkesi hän sanomaan, nähdessään pullokorit.
Hän, joka näiden tarkkaan opeteltujen hupaisuuksien aikana riisui päällystakkia yltään, oli keski-ikäinen mies, kaksikymmentä vuotta sitten muodikasta kuninkaallista sihteerityyppiä, viikset ja poskiparta yhteen kasvaneet ja tukassa syrjäjakaus ja "tuulenpuuska". Hän oli kalpea kuin ruumis, ohut kuin käärinliina, hienosti puettu, mutta näytti siltä kuin palelisi hänen kaikkia niveliään ja kuin hän salaisesti seurustelisi köyhyyden kanssa.
Falk lausui hänet tervetulleeksi raa'alla ja ylpeällä tavalla, joka osotti, osaksi sitä, että hän halveksi mairittelua, etenkin siltä taholta, osaksi sitä, että tulija nautti luottamusta hänen ystävänään. Sopivaksi nimitysonnitteluksi katsoi hän voivansa puhua isänsä kuninkaallisesta valtakirjasta porvarikaartin kapteenin virkaan.
— No, tuntuu hyvältä, kun on kuninkaallinen valtakirja! Mitä? Minun isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja…
— Suo anteeksi, veliseni, minulla on vain konstitutoriaali.
— No, konsistoriaali tai kuninkaallinen valtakirja on aivan samaa; tahdotko sinä neuvoa minulle sitä, sinä! Isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja…