— Tuhat kaksisataa riksiä kahdeksansadan sijasta, jotka ennen sain; mutta kuule! Valtakirja maksaa sata viisikolmatta, eläkekassa ottaa viisikymmentä, yhteensä sata seitsemänkymmentä viisi; mistä minä ne otan! Mutta nyt tulee kaikista pahin — velkojani ovat pidättäneet puolet palkastani, joten minulle nyt jää vain kuusisataa millä elää, sen sijaan että ennen oli kahdeksan, ja tätä minä nyt olen odottanut yhdeksäntoista vuotta. Tosiaankin hauskaa päästä vakinaiseksi!
— Mutta miksi olet tehnyt velkoja? Ei saa tehdä velkoja; ei koskaan saa tehdä velkoja; ei koskaan — tehdä velkoja! —
— Kun vuosikausia saa vain sata riksiä lahjapalkkiota.
— Silloin ei ole siellä mitään tekemistä. Mutta nuo ovat asioita, jotka eivät liikuta minua! — eivät — liikuta — minua!
— Etkö nyt tämän ainoan kerran kirjottaisi?
— Sinä tunnet periaatteeni tällaisessa tapauksessa, minä en koskaan kirjota. Lopeta nyt!
Levin näkyi olleen tottunut tällaisiin kieltoihin ja tyyntyi. Samassa saapui maisteri Nyströmkin ja sai aikaan toivotun keskeytyksen keskustelussa. Hän oli kuiva henkilö, salaperäinen ulkonäöltään ja iältään; hänen toimensakin oli salaperäinen — hänen sanottiin olevan opettajana jossain koulussa etelässä, mutta missä, sitä ei kukaan kysynyt, eikä hän itsekään ollut herkkä siitä puhumaan. Hänen tehtävänsä Falkin seurassa oli ensinnäkin käydä arvoltaan maisterista, silloin kun joku oli kuulemassa, toiseksi olla alamainen ja kohtelias, kolmanneksi silloin tällöin tulla pyytämään lainaa, enintään viitosta, sillä kuului Falkin henkisiin tarpeisiin, että käytiin pyytämässä häneltä rahaa lainaksi, tietenkin hiukan vain, ja neljänneksi kirjottaa runoja juhlallisiin tilaisuuksiin, mikä ei suinkaan ollut vähäksyttävin puoli hänen tehtävässään.
Nyt istui Carl Nicolaus Falk tuossa, keskellä nahkasohvaa, sillä ei saanut unohtaa, että sohva oli hänen, ympärillään pääesikuntansa, tai koiransa niinkuin myöskin saattoi sanoa. Levinin mielestä oli kaikki suurenmoista, booli, lasit, kauha, sikarit (koko laatikko kamiinin reunalta oli pantu esille), tulitikut, tuhkakupit, pullot, korkit, rautalangat — kaikki. Maisteri näytti tyytyväiseltä eikä hänen tarvinnut puhua, sillä siitä pitivät toiset huolen; hänen tuli ainoastaan olla läsnä, kun häntä tarvittaessa kutsuttiin todistajaksi.
Falk kohotti ensimmäisen lasinsa ja joi — kenen kunniaksi, sitä ei kukaan saanut tietää, mutta maisteri luuli päivän sankarin ja veti senvuoksi esiin runonsa alkaen lukea: "Fritz Levinille, hänen päästessään vakinaiseksi".
Falk sai silloin ankaran yskänpuuskan, joka haittasi lukemista ja teki tyhjäksi sukkelimpien kohtien vaikutuksen; mutta Nyström, joka oli viisas mies, oli jo ennakolta arvannut tämän ja sentähden pannut väliin seuraavan yhtä kauniisti ajatellun kuin sanotunkin totuuden: "mihin joutunutkaan ois Fritz Levin, jos ei Falk, Carl Nicolaus, olis' ollut siin'." Tämä hieno viittaus niihin moniin taskulainoihin, joita Falk oli antanut varsinaiselle ystävälleen, helpotti yskää, niin että paremmin voitiin kuulla loppusäe, joka aivan paksunahkaisesti oli omistettu Levinille, mikä erehdys taasenkin uhkasi häiritä sopusointua. Falk kaatoi lasin sisällön itseensä, aivan kuin olisi tyhjentänyt kalkin, joka oli reunoja myöten täynnä epäkiitollisuutta.