— Et ollut tänään niin sukkela kuin tavallisesti, Nyström! sanoi hän.
— Ei, hän oli paljoa sukkelampi sinun kahdeksantenaneljättä syntymäpäivänäsi, auttoi Levin, tietäen mihin suuntaan asia nyt kääntyisi.
Falk tutki katseellaan hänen sielunsa salaisimmat sopukat nähdäkseen, piileskelikö siellä vilppiä — ja ollen liian ylpeä näkemään ei hän nähnyt mitään. Hän siis jatkoi:
— Niin, sen ma uskon! Se oli hauskinta, mitä olen kuullut; se oli niin sukkelaa, että sen voisi painattaa; sinun pitäisi painattaa sepitelmäsi. Kuules Nyström, kai sinä muistat ne ulkoakin, etkös muistakin?
Nyströmillä oli kovin huono muisti tai totta puhuaksemme olivat he juoneet liian vähän, tehdäkseen niin törkeätä väkivaltaa häveliäisyydelle ja hyville tavoille ja siksi hän pyysi lykkäystä; mutta Falk, jota tuo hiljainen vastustus ärsytti, ja joka jo oli liian pitkällä kääntyäkseen takaisin, vaati vaatimallakin. Uskoipa hän vielä päälle päätteeksi, että hänellä oli jäljennös tuosta runosta taskussaan; hän etsi lompakostaan ja, aivan niin, sieltä se löytyi. Häveliäisyys esti häntä itseään lukemasta sitä, sillä senkin oli hän usein tehnyt, mutta kuuluisi paremmalta, kun joku toinen sen tekisi. Ja koira parka riisti ketjujaan, mutta ne kestivät. Hän oli hienotunteinen luonne, tämä maisteri, mutta hänen täytyi olla raaka, jos mieli yhä edelleen saada vallita elämän kallista lahjaa, ja hän oli ollut raaka aika lailla. Kaikki elämän sisäisimmät suhteet oli paljastettu, kaikki, mikä oli yhteydessä kahdeksanneljättävuotiaan syntymän, seurakuntaan ottamisen, kasvatuksen ja hoidon kanssa, oli tehty naurettavaksi ja sen olisi täytynyt tuntua asianomaisesta itsestäänkin iljettävältä, jos se olisi koskenut jotain toista kuin häntä itseään, mutta nyt se oli erinomainen senvuoksi, että se kosketteli hänen omaa persoonaansa. Lukemisen jälkeen juotiin Falkin malja riemulla ja se juotiin moneen kertaan, sillä itsekukin tunsi olevansa liiaksi selvä voidakseen pitää oikeita tunteitaan aisoissa.
Sitten siivottiin pöytä ja sisään tuotiin mainio illallinen, osteria, lintua ja muuta hyvää. Falk kulki haistellen asetteja, lähetti jonkun pois, tarkasti, että englantilainen portteri oli jäähdytetty ja itsekullakin viinilajilla oli mukaisensa lämpömäärä. Nyt hänen koiriensa piti häntä palvella ja valmistaa hänelle mieluinen näytelmä. Kun kaikki oli valmista, veti hän esiin kultakellonsa ja, pitäen sitä kädessään, teki seuraavan leikillisen kysymyksen, johon vastaajat olivat niin tottuneet:
— Paljonko herrojen hopeakellot ovat?
Nämä vastasivat, kuten heidän velvollisuutensa oli, sopivalla tavalla nauraen: heidän kellonsa olivat kellosepässä. Tämä sai Falkin loistavalle tuulelle, joka puhkesi ilmi seuraavaan, ei suinkaan odottamattomaan muotoon.
— Elukat ruokitaan kello kahdeksan! — Jonka jälkeen hän istuutui, kaatoi kolme ryyppyä, otti itse yhden ja käski toisten tehdä samoin.
— Minä alotan, minä, kosk'ette te tahdo! Tässä ei kursailla! Iskekää kiinni, pojat!