Ja niin alkoi ruokkiminen. Carl Nikolaus Falkilla, joka ei ollut erikoisen nälkäinen, oli hyvää aikaa nauttia toisten ruokahalusta, ja lyönneillä ja iskuilla ja hävyttömyyksillä hän kehotti heitä syömään. Tavattoman hyväntahtoinen hymy levisi hänen vaalean auringonpaiste-naamansa yli, kun hän näki heidän intonsa, ja oli vaikeata sanoa, kumpiko häntä huvitti enemmän: sekö, että he söivät niin kiltisti, vaiko se, että olivat niin nälkäisiä. Hän istui kuin kuski ja höpötti ja maiskutti heille huulillaan.
— Syö, Nyström; et tiedä, koska taasen saat! Aja itseesi, notario; näytät siltä kuin tarvitsisit lihaa luittesi päälle. Irvisteletkö ostereille — eivätkö ne kenties tuollaiselle kelpaa? — Häh! Ota vielä palanen! Ota vaan! Et jaksa? Mitä loruja se sellainen on! Kas niin! Nyt otamme "halvan"! Juokaa olutta, pojat! Enemmän lohta, sinä siellä! Sinun pitää lempo soikoon, ottaa vielä palanen lohta! Syö, hitto vieköön! Saman se maksaa!
Kun lintu oli leikattu, täytti Carl Nicolaus erikoisella juhlallisuudella punaviinilasit, jolloin vieraat, odottaen puhetta, hetkeksi lakkasivat. Isäntä kohotti lasinsa, haisteli sitä ja sanoi syvällä vakavuudella seuraavan tervehdyksen:
— Morjesta, siat!
Nyström vastasi kiitollisena maljaan kohottamalla lasiaan ja juomalla, mutta Levin ei koskenut omaansa, vaan näytti siltä kuin olisi hän hionut veistä taskussaan.
Kun illalliset olivat päättyneet ja Levin tunsi vahvistuneensa ruuasta ja juomasta ja kun viinin höyryt kohosivat hänelle päähän, alkoi hän tuntea jonkinlaista tavatonta riippumattomuuden tunnetta, ja voimakas vapaudenhalu heräsi hänessä. Äänensä tuli sointuisammaksi, sanoista kaikui suurempaa varmuutta ja hän liikkui esteettömästi.
— Anna sikari tänne, komensi hän, hyvä sikari! Ei nurkantakaista!
Carl Nikolaus, joka luuli tätä hyvin onnistuneeksi pilaksi, totteli.
— En näe veljeäsi täällä tänä iltana! sanoi Levin ylimielisesti.
Hänen äänessään oli jotain pahaenteistä ja uhkaavaa ja sen tunsi Falk, sillä hän tuli heti huonolle tuulelle.