— Et! vastasi hän lyhyesti, mutta epämääräisesti.
Levin viivytteli, ennenkuin antoi seuraavan iskun. Hänen tuottavimpia toimiaan oli ottaa selko ihmisten asioista, niinkuin sanotaan, ja hän kuljetti juoruja edes takaisin perheiden välillä, kylvi sinne tänne pienen eripuraisuuden siemenen, päästäkseen sitten välittäjän kiitolliseen asemaan. Täten hän hankki itselleen pelottavan vaikutusvallan ja voi, milloin tahtoi, taluttaa ihmisiä kuin nukkia. Falk tunsi myöskin tämän epämieluisan vaikutusvallan ja tahtoi siitä vapautua, mutta ei voinut, sillä Levin ymmärsi niin hyvin tempuilla ärsyttää hänen uteliaisuuttaan; ja ollen tietävinään enemmän kuin mitä itse asiassa tiesi, uteli hän ihmisiltä kaikki heidän salaisuutensa.
Mutta nyt oli Levin piiskanvarressa ja hän vannoi suomivansa sortajaansa. Tosin hän vielä vain läjähytteli ilmassa tyhjää, mutta Falk odotti selkäsaunaa. Hän koetti muuttaa puheenaihetta. Kehotti ryyppäämään, ja ryypättiin! Levin tuli yhä valkoisemmaksi ja kylmemmäksi, mutta humala kohosi! Hän leikki uhrinsa kanssa!
— Rouvallasi on tänä iltana vieraita, sanoi hän välinpitämättömästi.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Falk ällistyen.
— Minä tiedän kaikki, vastasi Levin näyttäen hampaitaan. Ja sen hän melkein tekikin. Hänen laajat raha-asiansa pakottivat hänet käymään niin useassa julkisessa paikassa kuin mahdollista, ja niissä hän sai kuulla paljon sellaista, jota puhuttiin sekä hänen että muiden seurassa.
Falk rupesi todella pelkäämään, hän ei itsekään tiennyt miksi, ja näki hyväksi torjua lähenevää vaaraa. Hän muuttui kohteliaaksi, jopa nöyräksikin, mutta Levin kävi yhä rohkeammaksi. Lopuksi ei isännälle jäänyt muuta neuvoksi kuin pitää puhe, muistuttaa sitä todellista syytä, jonka vuoksi ruokaa ja viiniä näin paljottain nautittiin, sanalla sanoen antaa tunnustus päivän sankarille. Muuta neuvoa ei ollut —; hän tosin ei ollut mikään puhuja, mutta nyt sen täytyi tapahtua! Hän kilisti boolimaljan laitaan, täytti lasit ja muistellen vanhaa puhetta, jonka hänen isänsä hänelle piti hänen tullessaan itsenäiseksi, hän nousi ja alkoi hyvin hitaasti.
— Hyvät herrat! Olen nyt ollut oma herrani kahdeksan vuotta; en silloin ollut kuin kolmekymmenvuotias.
Asennon muutos hiljaa istumisesta seisomaan sai aikaan äkillisen verennousun päähän, niin että hän hämmentyi, johon vielä Levinin ivalliset katseetkin vaikuttivat. Hän joutui niin pois tolalta, että luku kolmekymmentä tuntui hänestä niin ihmeellisen suurelta, että hän ällistyi —
— Sanoinko kolmekymmentä? Minä en — sitä tarkottanut! Mutta kuitenkin, olin silloin palvellut isälläni — monta vuotta, en muista nyt — ihan täsmälleen, kuinka monta. Mja! Kävisi liian pitkäksi kertoa, mitä kaikkea näinä vuosina sain kokea ja nähdä, sillä se on ihmisen kohtalo! Teidän mielestänne olen kenties itsekäs…