— Kuulkaa! ähkyi Nyström, joka oli kallistanut raskaan päänsä pöydälle.
Levin puhalteli sauhuja puhujaa kohden, ikäänkuin olisi sylkenyt hänen päällensä.
Falk, joka nyt oli aivan humalassa, jatkoi ja hänen silmänsä etsivät kaukaista päämäärää, jota hän ei voinut tavottaa.
— Ihminen on itsekäs, senhän me kaikki tiedämme. Mja! Isäni, joka piti minulle puheen, tullessani omaksi isännäkseni, kuten äsken mainitsin…
Tässä puhuja otti esiin kultakellonsa ja irrotti sen vitjoista. Molemmat kuulijat pyöristivät silmiään. Antaisiko hän Levinille kunnialahjan?
— Antoi minulle silloin seuraavan kultakellon, jonka hän oli saanut isältään vuonna —
Taaskin nuo kauhistuttavat numerot, ja hän pelästyi!
— Tämän kultakellon, hyvät herrat, olen minä saanut, enkä koskaan — liikutuksetta — muistele sitä hetkeä — jolloin minä sen sain. Olen teidän mielestänne ehkä itsekäs, hyvät herrat? Mutta minä en ole! Tosin ei ole kaunista puhua itsestään, mutta, tilaisuudessa sellaisessa kuin tämä, on aivan luonnollista, että luo silmäyksen taaksepäin — menneisyyteen. Tahdon vain kertoa yhden ainoan pienen seikan.
Hän oli unohtanut Levinin, unohtanut päivän merkityksen ja luuli nyt vietettävän hänen poikamiehen kekkereitään. Mutta samassa leijaili hänen muistoonsa veljen tapaaminen aamulla ja hänen silloin saavuttama voittonsa. Epäselvästi tunsi hän tarpeen puhua tästä voitostaan, mutta ei voinut muistaa yksityiskohdista muita kuin sen, että oli todistanut veljensä roistoksi; koko todisteluketju oli häipynyt hänen muistostaan ja jäljellä oli ainoastaan kaksi tosiasiaa: veli ja roisto; hän koetti liittää niitä, mutta ne pysyivät erillään. — Hänen aivonsa työskentelivät työskentelemistään, ja uusia kuvia vieri esiin. Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jostain elämänsä jalomielisestä piirteestä; muisti antaneensa aamulla vaimolleen rahaa, muisti, että vaimo saa maata niin kauan kuin tahtoo ja juoda sängyssä aamukahvinsa; mutta nuo eivät tähän tilaisuuteen sopineet; hän oli sangen tukalassa asemassa ja heräsi tietoisuuteen pelästyessään syntynyttä hiljaisuutta ja niitä neljää terävää silmää, jotka herkeämättä tarkastivat häntä. Hän huomasi seisovansa kello kädessä. Kello? Mistä se oli ilmaantunut! Miksi istuivat toiset täällä pimeässä ja hän seisoi! Ahaa, niinhän se olikin, hän puhui heille kellosta ja he odottivat jatkoa.
— Tämä kello, hyvät herrat, ei tosin ole mikään ihmeellinen kello. Se on vain Ranskan kultaa.