Hopeakellojen entiset omistajat höristivät korviaan. Se oli heille uutta!
— Ja minä luulen, että siinä vain on seitsemän rubiinia — se ei ollenkaan ole mikään ihmeellinen kello — pikemmin se on huono kello!
Jostain salaisesta syystä, jota tuskin hänen aivonsakaan tiesivät, suuttui hän ja hänen täytyi purkaa johonkin vihaansa. Hän koputti kelloa pöytään ja huusi:
— Tämä on pirun huono kello, sanon minä. Kuulkaa, kun minä puhun! Etkö sinä usko minua, Fritz? Vastaa! Istut siinä kavalan näköisenä. Sinä et usko, mitä minä sanon! Näen sinun silmistäsi, ettet usko, mitä minä sanon. Minä, näes, olen ihmistuntija ja voin kyllä vielä kerran mennä sinulle takuuseen! — Joko valehtelet sinä tai valehtelen minä. Kuulkaa, nyt minä todistan, että sinä olet roisto. Mja! Kuules, Nyström! Jos — minä — kirjotan väärän todistuksen — olenko minä silloin roisto?
— Totta helvetissä sinä roisto olet! vastasi Nyström heti paikalla.
— Niin! — Mja!
Turhaan hän koetti johdattaa mieleensä, että Levin olisi kirjottanut jonkun väärän todistuksen tahi ylimalkaan todistuksen — ja niin asia raukesi. Levin oli väsynyt ja pelkäsi uhrinsa menettävän tajunsa, niin ettei sillä enää olisi voimia nauttimaan aiotusta iskusta. Hän siis katkaisi tilaisuuden kokkapuheella Falkin omaan tapaan.
— Maljasi, vanha roisto!
Ja sitten antoi hän piiskan vinkua. Hän nimittäin otti esille sanomalehden ja kysyi Falkilta kylmällä ja murhaavalla äänellä:
— Oletko lukenut Kansan Lippua?