Falk tuijotti roskalehteä, mutta vaikeni. Välttämättömyyden piti nyt tuleman.
— Siinä on lystikäs kirjotus "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten".
Falk tuli valkoiseksi kasvoiltaan.
— Sanotaan, että veljesi on sen kirjottanut!
— Se on vale! Veljeni ei ole mikään roskakirjuri! Ei minun veljeni, mies!
— Valitettavasti hän siitä kuitenkin saa vastata! Hänet on taidettu ajaa pois virastostakin.
— Sen sinä valehtelet!
— Enpä! Näin hänet tässä muuanna päivänä erään lurjuksen kanssa
Tinanapissa! Sääli poikaa!
Tämä tosiaankin oli pahinta, mitä Carl Nicolaus Falkille voi sattua. Hän oli häväisty. Hänen nimensä ja hänen isänsä nimi — kaikki, mitä nuo vanhat porvarit olivat saaneet aikaan, oli nyt tehty tyhjäksi. Jos joku olisi tullut kertomaan, että hänen vaimonsa oli kuollut — se asia olisi ollut autettavissa, samoin rahavahinkokin. Jos joku olisi kertonut, että hänen ystävänsä Levin tai Nyström olivat joutuneet kiinni väärennyksestä, silloin hän aivan yksinkertaisesti olisi kieltänyt tunteneensa heidät, sillä hän ei koskaan näyttäytynyt heidän seurassaan ulkona. Mutta sukulaisuutta veljensä kanssa hän ei voinut kieltää. Veljensä oli tehnyt hänet kunniattomaksi; se oli nyt tosiasia!
Levin oli nauttinut saadessaan tuoda esille tämän jutun; sillä Falk, joka ei koskaan sanonut kehottavaa sanaa veljestään, silloin kun tämä itse oli läsnä, tapasi sitä vastoin aina ystävilleen kehuskella veljeään ja tämän ansioita.