"Veljeni, tuomari! Hm! Sillä se vasta pää on! Hän pääsee vielä pitkälle, saattepa nähdä!" Näiden epäsuorien moitteiden alinomainen kuuleminen oli suututtanut Leviniä, sitä enemmän, kun Carl Nicolaus veti määrätyn, ylitsepääsemättömän rajan notarioiden ja tuomareiden välille, vaikkakaan hän ei sitä sanoilla voinut tarkoin määritellä.
Levin oli, tarvitsematta nostaa kättänsäkään, saanut loistavasti kostetuksi ja niin hyvällä hinnalla, että katsoi voivansa olla jalomielinen ja esiintyä lohduttajana.
— No, elä siitä nyt niin kiivastu! Voihan sitä olla ihminen, vaikka on sanomalehtikirjailijakin, ja mitä häväistykseen tulee, niin ei se ole niin vaarallista. Kun ei hyökkää yksityisten henkilöiden kimppuun, niin eihän se silloin ole häväisemistä; sitäpaitsi on kirjotus hyvin hauska esitykseltään, hyvin sukkela ja koko kaupunki lukee sitä.
Nämä viimeiset lohdutuksen pillerit olivat saada Falkin aivan raivoihinsa.
— Hän on varastanut minun hyvän nimeni, minun nimeni! Miten minä uskallan näyttäytyä pörssissä huomenna. Ja mitä sanovat ihmiset!
Ihmisillä hän oikeastaan tarkotti vaimoaan, joka tulisi tapauksesta hyvin iloiseksi, sillä se tekisi epäsäätyisen avioliiton vähemmän tuntuvaksi. Hänen vaimostaan tulisi hänen vertaisensa — tämä ajatus sai hänet raivoon! Hänet valtasi sammuttamaton ihmisviha! Hän toivoi olevansa tuon epaton isä, silloin hän ainakin olisi voinut pestä kätensä ja käyttämällä isällistä etuusoikeutta kirota poikansa ja olisi ollut siten vapaa, mutta veljellisestä kirouksesta, siitä hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan!
Ehkä hän itsekin oli osaksi ollut syypää häväistykseensä; eikö hän ollut tahtonut väkisin määrätä veljensä elämänuran valintaa, vai oliko hän ehkä aamullisella käytöksellään saanut aikaan tämän, vai taloudellisella ahdinkotilalla, johon oli veljensä saattanut? Hän! Olisiko hän tämän kaiken saanut aikaan? Ei! Hän ei koskaan ollut menetellyt alhaisesti; hän oli puhdas, nautti kunnioitusta ja arvoa, hän ei ollut häväistyskirjottaja, häntä ei oltu ajettu pois; olihan hänellä taskussaan todistus siitä, että oli mitä parahin ystävä, jolla oli hyvä sydän, olihan maisteri sen äsken lukenut ääneen. Olipa tietenkin! Ja hän rupesi juomaan määrättömästi — ei tukahduttaakseen omaatuntoaan, sillä sitä ei hänen tarvinnut, koska ei ollut ketään kohtaan menetellyt väärin, vaan ainoastaan tukahduttaakseen vihaansa. Mutta se ei auttanut, kiukku kuohui yli äyräittensä, ja ne, jotka istuivat lähinnä, korventuivat.
— Juokaa, senkin raukat! Tuossa tuo elukka nukkuu! Nämä muka ovat ystäviä! Herätä hänet, Levin! Sinä! Sinä!
— Kenelle sinä huudat? kysyi loukattu Levin, äkäisellä äänellä.
— Sinullepa tietenkin!