Pöydän yli vaihdettiin silmäyksiä, jotka eivät hyvää ennustaneet. Falk, joka oli tullut paremmalle tuulelle, nähdessään toisen kiukustuvan, otti kauhallisen boolia ja kaatoi sen maisterin päähän, viini valui paidan kauluksen alle.
— Elä tee tuota enää toista kertaa, sanoi Levin varmasti ja uhkaavasti.
— Kuka estää?
— Minä! — Niin, juuri minä! En salli tuollaista ruokottomuutta, että tärvelet hänen vaatteensa!
— Hänen vaatteensa! nauroi Falk. Hänen vaatteensa! Eikö tuo ole minun takkini, eikö hän ole saanut sitä minulta?
— Tämä menee jo liian pitkälle — sanoi Levin ja nousi lähteäkseen.
— Vai niin, sinä menet nyt! Olet syönyt tarpeeksi, et jaksa enää juoda, et tarvitse minua enää tänä iltana; etkö halua lainata viitosta? Häh? Saanko minä kunnian lainata sinulle vähän rahaa? Tai pitääkö minun taata? Taata!
Falkin sanoessa "taata", höristi Levin korviaan. Aatteles, jos voisi yllättää hänet tällaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän tunsi heltyvänsä sitä ajatellessaan.
— Elä ole väärämielinen, hyvä veli, alkoi hän taas keskustelun. En minä ole kiittämätön, minä osaan antaa arvon sinun hyvyydellesi; minä olen köyhä, niin köyhä, ettet sinä ole niin köyhä koskaan ollut etkä koskaan voi tullakaan; olen kärsinyt nöyryytyksiä, joita sinä et todeksi uskoisikaan, mutta sinua olen aina pitänyt ystävänä. Kun minä lausun sanan ystävä — niin tarkotan minä myöskin sitä. Olet juonut tänä iltana ja tullut pahalle päälle ja siksi sinä olet kohtuuton, mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, parempaa sydäntä, kuin sinulla, Carl Nicolaus, ei ole! Enkä minä tätä sano ensi kertaa. Kiitän sinua huomaavaisuudestasi tänä iltana, jos nimittäin voin katsoa tämän kestityksen, jota täällä tänään on tarjottu, ja niiden viinien, jotka täällä ovat vuotaneet, tarkottaneen minua. Kiitän sinua, hyvä veli, ja juon sinun maljasi. Maljasi, veli Carl Nicolaus! Kiitos, sydämellinen kiitos! Et ole tätä turhaan tehnyt. Muista se!
Tämä, joka sanottiin liikutuksesta (mielenliikutuksesta) väreilevällä äänellä, oli, ihmeellistä kyllä, tehnyt Falkiin vaikutuksen. Hän tunsi itsensä hyväksi; olihan hänelle taas toistettu, että hänellä oli hyvä sydän. Hän uskoi sen. Humala tuli nyt sentimentaaliin asteeseen. Tultiin toisiaan lähemmä, puhuttiin vuorotellen toistensa hyvistä puolista, maailman pahuudesta, siitä, miten lämpimästi tunnettiin ja miten hyvää tahdottiin tehdä; puristeltiin toistensa käsiä. Falk puhui vaimostaan, kuinka hyvä hän tälle oli; puhui, kuinka hänen toimestaan puuttui henkistä sisältöä, kuinka syvästi hän tunsi sivistyksen kaipuuta, miten hänen elämänsä oli harhautunutta; ja juotuaan kymmenennen likörinsä, uskoi hän Levinille, että hän oikeastaan olisi tahtonut antautua hengelliselle alalle, ruveta lähetyssaarnaajaksi. Tultiin yhä hengellisemmiksi ja hengellisemmiksi. Levin puhui äiti-vainajastaan, hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, hylätystä rakkaudesta ja lopuksi uskonnollisista mielipiteistään, "joista hän ei puhunut kenen kanssa tahansa"; ja niin oltiin uskonnon alalla. Kello tuli yksi ja kaksi ja yhä jatkettiin, Nyströmin uskollisesti nukkuessa pää ja käsivarret pöydällä. Konttori oli hämäränä tupakansavusta, joka himmensi kaasuliekkien loistetta; seitsenhaaraisen kynttiläjalan seitsemän kynttilää oli palanut loppuun ja pöytä oli surkean näköinen. Yksi ja toinen lasi oli menettänyt kantansa, sikarintuhkaa oli putoellut tahratulle pöytäliinalle, tulitikkuja oli heitelty hujan hajan lattialle. Ikkunaluukkujen reijistä tunki sisälle päivänvaloa puhkaisten pitkinä säteinä tupakkapilvet ja muodostaen pöytäliinalle salaopillisen kuvion molempien uskonsankareiden välille, jotka innoissaan parast'aikaa korjailivat Augsburgilaista uskontunnustusta uuteen asuun. He puhuivat nyt sähisevällä äänellä, heidän aivonsa olivat tylsistyneet, sanat tulivat yhä kuivemmin, mutta huolimatta ahkerasta lämmittämisestä pieneni jännitys, koetettiin vielä nostaa innostuksen liekkiä, mutta se vain lekutti, henki pakeni pois, merkityksettömiä sanoja saatiin vielä sanotuksi, mutta pian viimeinenkin kipinä sammui; huumautuneet aivot, jotka olivat työskennelleet kuin ruoskitut hyrrät, hiljensivät vauhtiaan ja kaatuivat auttamattomasti. Yksi ajatus vain oli selvä — täytyi lähteä nukkumaan, tahi muuten alkaisi seura iljettää, tahdottiin olla yksin.