Nyström herätettiin. Levin syleili Carl Nicolausta ja pisti kolme sikaria taskuunsa. Oli noustu liian korkealle eikä voitu niin pian taas astua alas, jotta olisi voitu puhua vekselistä. Sanottiin hyvästit, isäntä päästi vieraat ulos — ja oli yksin! Hän avasi luukut ja päivänvalo virtasi sisään — hän avasi ikkunan, ja raitis ilmavirta Skeppsbrolta päin tunki esiin pitkin ahdasta kujaa, jonka toista taloriviä nouseva aurinko valaisi. Kello löi neljä, nuo ihmeelliset pienet lyönnit, jotka ainoastaan huolien tai taudin unettomalla vuoteella viruja, aamua kaihoten odottava raukka saa kuulla. Österlånggatan, paheiden, loan, tappelujen katu, oli autio, yksinäinen, puhdas. Falk tunsi olevansa syvästi onneton. Hän oli häväisty ja hän oli yksin! Hän sulki ikkunan ja luukut ja kääntyessään ympäri ja nähdessään hävityksen, hän alkoi siistitä; poimi kaikki sikarinpätkät ja heitti ne uuniin, raivasi pöydän, lakaisi, tomuutti, asetti joka esineen paikalleen. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi tukkansa; poliisi olisi luullut häntä murhamieheksi, joka oli poistamassa työnsä jälkiä. Mutta tämän kaiken ohessa hän ajatteli — selvästi ja varmasti. Ja saatuaan huoneen ja itsensä järjestykseen oli hän jo tehnyt päätöksen, jota hän oli kyllä kauan valmistellut ja joka nyt oli pantava täytäntöön. Hän aikoi poistaa perin juurin sen häpeän, jonka hän oli perheessään kärsinyt, hän aikoi kohota, hänestä oli tuleva mainittu, mahtava mies; hän alkaisi uuden elämän; hänellä oli nimi ylläpidettävänään ja hän oli sen korottava. Hän tunsi tarvitsevansa suurta intohimoa pysyäkseen pystyssä sen iskun jälkeen, jonka hän tänä iltana oli saanut; kunnianhimo oli kauan hänessä kytenyt, nyt se oli herätetty ja nyt hän oli valmis.
Hän oli nyt täydellisesti selvinnyt humalastaan, sytytti sikarin, otti ryypyn konjakkia ja meni huoneeseensa, hiljaa ja varovasti, ettei herättäisi vaimoaan.
VIIDES LUKU.
Kustantajan luona.
Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona — sen nimen hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista, ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, — tuon pelätyn tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta. Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä, että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille, huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava. Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen lukuun — enempää hän ei koskaan lukenut — ja päättää, että maailman tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla luettiin: "Veri ja miekka. Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm. Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e… Luonteitten syvyys … selvyys … voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä Harmaassaviitassa, jossa Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa". (Harmaaviitta.)
Samana iltana oli Lahjomattomassa arvostelu, jota ei kukaan lukenut. Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska Lahjomatonta ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan, eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.
Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, Lahjomattomassa lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti: "Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten puupäitten vastaväitteistä".
Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden Maamme vihossa, jota Smith julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa monille lukijoillemme, että suuressa arvossa pidetty kirjailija Gustaf Sjöholm on luvannut meille seuraavaan numeroon alkuperäisen novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi vihdoin kalenteri Kansamme. Kirjailijoiden joukossa mainittiin kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista, rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä yönutuntaskussa.
Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä. Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.
— Hyvää päivää, hyvää päivää!