— No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin luku? Sovittu vai —? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa minulle mustetta ja kynää, tuolta! — No!
Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi nimensä alle.
— Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa tätä! Lentokirja! Nimi: Der Schutzengel. No, ja katsokaas kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva — tasatankoinen kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki. Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä, että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin, kymmenen sivua, aikakauslehteeni Maamme, ja minä vaadin, että herralla on ymmärrystä antaa nimen Triton, senniminen on eräs uusi yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa, ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen Triton pitää esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?
Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.
— Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme pienen lapun.
Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.
— Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No! Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!
Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen olevan Ulrika Eleonora.
— Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä, ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?
Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.