— No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!

Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi, yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.

— No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika. Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii Håkan Spegelin! No. — Hyvästi, hyvästi!

Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.

Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä työtuumaa Ulrika Eleonoraa.

Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä. Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä itsestään tuskin mitään.

Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote kirkonkirjasta — eikä täyttänyt kuin kolme sivua — jäljellä siis oli ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu. Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun lopussa — jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita! Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk kirjotti neuvostosta — yhden sivun — jäljellä siis yksitoista; hän pelasti Görtzin kunnian — sivu — jäljellä kymmenen. Hän ei ollut edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia, uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen, ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä, joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin. Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen, alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin. Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi oli Nereus, ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen, epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa 400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa, jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin. Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut, hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin, oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon, mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka oli langennut suoritettavaksi päivää ennen — mikä kohtalon oikku! — Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa henkivakuutusmaksujaan.

Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin, kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi, ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta! Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat, kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin, poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä, päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä, että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.

KUUDES LUKU.

Punainen Huone.