Sama päivällisaurinko, joka oli nähnyt Arvid Falkin joutuvan alakynteen ensimmäisessä taistelussaan nälkää vastaan, paistoi hauskasti Lill-Jansin tupaan, jossa Sellén seisoi paitahihasillaan telineittensä edessä ja maalasi tauluaan, joka seuraavana päivänä piti vietämän näyttelyyn ennen kello kymmentä, valmiiksi vernissattuna ja kehyksissä. Olle Montanus istui kaappisängyssä lukien tuota ihmeellistä kirjaa, jonka oli saanut lainata päiväksi kaulahuiviaan vastaan. Silloin tällöin heitti hän silmäyksen Sellénin maalaukseen ja ilmaisi hyväksymisensä, sillä hän ihaili Selléniä suurena kykynä. Lundell ahersi hiljaisuudessa ristiltäottamisensa ääressä; hänellä oli jo kolme taulua näyttelyssä ja hän odotti ostajaa, kuten moni muukin, vissillä jännityksellä.
— Se on hyvä, Sellén, — sanoi Olle. Sinä maalaat jumalallisesti!
— Saanko nähdä spenaattiasi, tarttui puheeseen Lundell, joka ei periaatteensa mukaisesti koskaan ihaillut mitään.
Aihe oli yksinkertainen ja suurenmoinen. Lentohiekkakenttä Hallandin rannikolta, taustassa meri; syystunnelma, päivänpilkahduksia rikkonaisten pilvien lomitse, osa etualaa oli lentohiekkaa, jolla äsken viskautunutta, vielä vettätippuvaa ruskolevää, auringon valaisemaa; sitten meri, hyvän matkaa ulapalle päin varjossa, korkeita, lakkapäisiä aaltoja, mutta kauimpana näköpiirissä paistaa jälleen aurinko avaten äärettömiä näköaloja. Lisäkuvina oli ainoastaan joukko kulkulintuja.
Se oli taulu, joka puhui ja jonka jokainen tärveltymätön mieli ymmärsi, mieli, joka oli uskaltanut tutustua yksinäisyyden salaperäisyyteen ja rikkauteen, ja joka oli nähnyt lentohiekan tukahuttavan lupaavia satoja. Ja tämä oli maalattu haltioituneesti ja taidolla; tunnelma oli luonut värit, eikä päinvastoin.
— Sinun täytyy panna jotain etualalle, saarnasi Lundell. Maalaa siihen etualalehmä!
— Elä pärpätä tyhjää! vastasi Sellén.
— Tee niinkuin sanon, hullu, muuten et saa sitä myydyksi. Pane siihen jotain, tyttö esimerkiksi; minä autan sinua, ellet osaa, kas näin…
— Kas niin! Ei mitään tuhmuuksia! Mitä hameilla tuulessa tehdään. Sinä olet patahassu hameiden perään!
— No, tee kuten tahdot, vastasi Lundell, salaisesti loukkaantuneena, kun laskettiin leikkiä jostain hänen heikosta puolestaan. — Mutta olisit sinä sentään voinut tehdä haikaroita noiden harmaalokkien sijaan, joista ei tiedä mitä lajia ne ovat. Kuvittelepas niiden punaisia sääriä tuota tummaa pilveä vasten, mikä vastakohta!