Kuullessaan sanan panttaamaan tuli Olle heti iloisen näköiseksi, sillä hän tiesi, että silloin saataisiin myöskin ruokaa. Sellén alkoi etsiä ympäri huonetta.
— Mitä täällä on! Pari saappaita. Niistä saa viisikolmatta äyriä, mutta parempi on myydä ne…
— Ne ovat Rehnhjelmin, niitä et saa ottaa, keskeytti Lundell, joka aikoi käyttää niitä iltapäivällä, mennessään kaupunkiin. — Otatko sinä toisten tavaroita, sinä?
— Otan, mitä se tekee. Hän saa niistä sitten maksun! Mikä käärö tämä on? Samettiliivit! Nepä kauniit! Ne otan minä, niin saa Olle viedä omani! Kauluksia ja kalvostimia! Ah, ne ovat paljasta paperia vain! Pari sukkia! Kas siinä, Olle, viisikolmatta äyriä! Kääri ne liivien sisään! Tyhjät pullot saat luvan myydä! Luulen, että on parasta myydä kaikki tyynni!
— Myytkö sinä toisten tavaroita; sinulla ei ole minkäänlaista oikeudentuntoa, keskeytti Lundell uudelleen, joka vahvasti oli luullut vakaumuksen tietä pääsevänsä käärön omistajaksi, joka häntä kauan oli tuon houkutellut.
— Ah, hän saa siitä maksun myöhemmin! Mutta ei tästä mitään tule! Täytyy ottaa pari lakanaa sängystä! Mitä se tekee? Emme me lakanoita tarvitse! Kas niin, Olle! Kääri kokoon vain!
Olle teki suurella taituruudella yhdestä lakanasta pussin ja pisti kaikki tyynni siihen, huolimatta Lundellin vilkkaista vastaväitteistä.
Kun pussi oli valmis, otti Olle sen kainaloonsa, napitti kiinni rikkinäisen pitkän takkinsa voidakseen paremmin salata liivien puutetta ja läksi vaeltamaan kaupunkiin.
— Hän näyttää varkaalta, sanoi Sellén, seisoessaan ikkunassa ja katsellen veitikkamaisesti tielle. — Jos hän vain saa kulkea rauhassa poliisilta, niin hyvä on! — Kiiruhda, Olle! huusi hän poismenevän jälkeen. Osta kuusi ranskanleipää ja kaksi puolikasta olutta, jos jää jotain värirahoista jäljelle!
Olle käännähti ympäri ja heilautti hattuaan niin luottavaisesti, kuin olisi hänellä jo ollut kestit takataskuissaan.