Lundell ja Sellén olivat yksin. Sellén seisoi ihaillen uusia samettiliivejään, jotka niin kauan olivat olleet Lundellin hiljaisen halun esineenä. Lundell raapi palettiaan ja heitti kateellisia silmäyksiä kadotettuun komeuteen. Mutta ei hän nyt siitä tahtonut puhua, eikä se ollut se, josta hänen oli niin vaikea päästä alkuun.
— Vilkaiseppas tätä minun tauluani hieman, sanoi hän. Mitä sinä siitä pidät, vakavasti puhuen!
— Elä sinä sitä nopostele ja piirustele, vaan maalaa. Mistä valo tulee? Vaatteistako, alastomista osistako! Sehän on aivan hullusti! Mitä nuo ihmiset hengittävät? Väriä, liinaöljyä! Minä en näe ilmaa!
— No, arveli Lundell, tuon suhteen on maku niin erilainen! Mutta mitä sinä sommittelusta arvelet?
— Liian paljon väkeä!
— Niin, sinä olet kamala; minä melkein tahtoisin siihen vielä pari lisää.
— Annas, kun katson! Tässä näin on virhe! — Sellén katseli sitä pitkin silmäyksin, jotka ovat ominaisia rannikkolaiselle ja aavikonasujamelle.
— Niin, siinä on virhe! Huomaatko sen? myönsi Lundell.
— Siinä on vain miesväkeä! Se vaikuttaa liian kuivasti!
— Aivan oikein! Kumma, kun sen huomasit!