— Luonnollisesti! Katsotaan, mitä asiassa voimme tehdä, ylihuomenna, kun saamme rahoja.
Ja taas maalattiin, ääneti ja hiljaa, kunnes kello tuli neljä, ja kunnes se tuli viisi. Silloin tällöin heitettiin levottomia silmäyksiä tielle päin. Sellén ensiksi katkaisi tuskallisen äänettömyyden.
— Olle viipyy! Hänelle on varmaan tapahtunut jotain! sanoi hän.
— Niin, nyt ei ole oikein asiat, mutta miksi sinäkin aina lähetät tuon raukan liikkeelle! Voisit itse toimittaa asiasi.
— Oo — hänellä ei ole muutakaan työtä ja hän menee niin mielellään!
— Sitä et sinä tiedä, ja muuten sanon sinulle, että ei sitä tiedä, miten Ollen vielä käy. Hänellä on suuria suunnitteluja ja voi minä päivänä hyvänsä taas olla pystyssä, ja silloin voi olla eduksi kuulua hänen ystäviinsä!
— Ei mutta, mitä sinä sanot! Mitä suurtekoja hän aikoo tehdä? Uskon kyllä, että Ollesta tulee suuri mies, vaikkei kuvanveistäjänä! Mutta kylläpä se pakana viipyy! Uskotko hänen tuhlanneen rahat?
— Niin, niin! Hän ei pitkään aikaan ole saanut luojan luotua killinkiä ja viettelys oli ehkä liian suuri, vastasi Lundell ja kiristi kaksi reikää nälkävyötään, samalla tuumaillen, kuinka itse olisi Ollen sijassa tehnyt.
— No, ihminen on ihminen, ja jokainen on itseään lähinnä, jatkoi Sellén, joka oli täydellisesti selvillä siitä, kuinka hän itse olisi menetellyt. En kuitenkaan, enää uskalla odottaa; minun täytyy saada väriä, vaikkapa sen sitten varastaisin! Menen ja haen käsiini Falkin.
— Häntäkö raukkaa taas menet imemään! Sinähän eilen otit häneltä kehyksiin! Eikä se ollut mikään pieni summa!