— Eikä minullakaan ole? Mitäs me nyt teemme!
Sellén loi silmänsä alas, kunnes katseet tulivat Falkin liivintaskun kohdalle, johon melko paksut kultaiset vitjat menivät; eipä sillä, että Sellén olisi niitä kullaksi luullut, leimatuksi kullaksi, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka voisi olla niin ylellinen, että pitäisi niin paljon rahaa liivien ulkopuolella. Hänen ajatuksensa olivat nyt kuitenkin saaneet määrätyn suunnan ja hän jatkoi:
— Jospa minulla edes olisi jotain pantattavaa, mutta me olimme siksi varomattomia, että veimme talvitakkimme säilöön ensimmäisenä aurinkoisena päivänä huhtikuussa.
Falk punastui. Hän ei ennen ollut sellaisissa asioissa ollut.
— Panttaatteko te päällystakkeja? kysyi hän. Saatteko niistä mitään?
— Kaikesta sitä aina jotain saa — kaikesta, huomautti Sellen. Kunhan vain on mitä antaa.
Falkin silmissä maailma pyöri ympäri. Hänen täytyi istuutua. Sitten veti hän esiin kultakellonsa.
— Mitä luulet tästä saatavan, vitjoineen?
Sellén punnitsi tulevia pantteja kädessään ja katseli niitä tuntijan tavalla.
— Onko ne kultaa? kysyi hän heikolla äänellä.