Bernsin sali oli juuri näihin aikoihin alkanut näytellä sivistyshistoriallista osaansa Tukholman elämässä, kun se tappoi epäterveellisen café-chantant -elämän, joka eräänä kuusikymmenenluvun aikakautena kukoisti tahi raivosi pääkaupungissa ja sieltä levisi ympäri koko maan. Tänne kokoontui seitsemän ajoissa joukottain nuorta väkeä, jotka olivat siinä säännöttömässä tilassa, joka vallitsee silloin, kun vanhempien koti jätetään, ja kestää siihen asti, kunnes päästään omaan; täällä istui parvittain nuoria miehiä, jotka olivat paenneet yksinäistä kamaria tai ullakkohuonetta istuakseen valossa ja lämmössä ja tavatakseen jonkun ihmisolennon, jonka kanssa puhella. Paikan isäntä oli tehnyt monta koetta huvittaakseen yleisöään pantomiimeilla, voimistelulla, baletilla ja muulla sellaisella, mutta hänelle oli aivan selvästi osotettu, että sinne ei tultu huvia hakemaan, vaan saadakseen olla rauhassa, että etsittiin keskusteluhuonetta, kokoontumishuonetta, mistä varmasti aina sai käsiinsä jonkun tuttavan; ja koska soitto ei mitenkään estänyt keskustelemasta, päinvastoin, niin suvaittiin sitä ja kuului se vähitellen tukholmalaisen iltaruokajärjestykseen punssiin ja tupakan ohessa. Siten tuli Bernsin salista koko Tukholman poikamiesten klubi. Ja siellä kukin seurue valitsi itselleen nurkkansa, ja Lill-Jansin asujamet olivat anastaneet itselleen sisemmän shakkihuoneen eteläisen lehterin sisäpuolelta, joka punaiseen kalustoonsa nähden ja lyhykäisyydenkin vuoksi vähitellen sai Punaisen Huoneen nimen. Siellä varmasti aina tavattiin, vaikka päivän kuluessa olisi oltukin hajalla kuin akanat tuulessa; sieltä sitten toimeenpantiin täydellisiä etsiskelyjä ympäri salin, kun hätä oli suuri ja oli kyseessä rahojen hankinta; silloin muodostettiin ketju; kaksi miestä tarkasteli lehterit ja kaksi etsi pitkin salin sivustoja; se oli kuin nuotan vetoa, ja harvoin se turhaan potkittiin, koska aina illan varrella yhä uusia vieraita saapui. Tänä iltana ei sellaista työtä tarvittu tehdä, ja siksipä Sellén ylpeästi ja levollisesti istuutui Falkin viereen punaiseen peräsohvaan.
Näyteltyään ensin pienen komedian keskenään siitä, mitä juotaisiin, päättivät molemmat ensiksi syödä. He olivat juuri alottaneet illallisen, ja Falk tunsi voimiensa karttuvan, kun pitkä varjo laskeutui heidän pöytänsä yli — ja heidän edessään seisoi Ygberg yhtä kalpeana ja kuihtuneena kuin tavallisesti. Sellén, joka oli onnellisissa olosuhteissa ja silloin aina hyvä ja kohtelias, kysyi heti, tahtoiko vieras tehdä heille seuraa, johon pyyntöön Falk yhtyi. Ygberg kursaili, luoden yleissilmäyksen asettien sisältöön, tulisiko täysin ravituksi vaiko vain puoliksi.
— Tuomarilla on terävä kynä, sanoi hän johtaakseen huomion pois kahvelinsa retkeilystä tarjottimen ympäri.
— Kuinka niin? Minullako on? vastasi Falk ja leimahti intoihinsa; hän ei luullut kenenkään tutustuneen kynäänsä.
— Se kirjotus on saavuttanut suurta suosiota!
— Mikä kirjotus? En käsitä!
— Oo — kyllä! Tuo Kansan Lippuun painettu kirjoitus Kollegiosta
Virkamiesten palkanmaksua varten!
— En minä sitä ole kirjottanut!
— Niin kuitenkin kollegiossa sanotaan! Tapasin erään tuttavan ylimääräisen sieltä; hän ilmotti sen teidän kirjottamaksenne, ja suuttumus ei taida olla kovinkaan pieni.
— Mitä sanotte?