Falk tunsi itsensä puolittain syylliseksi, ja nyt hänelle selvisi, mitä Struve tuona iltana Mosebackenilla oli kirjotellut. Mutta Struve oli sentään vain ollut referentti, Falk oli puhunut, ja hän katsoi velvollisuudekseen pysyä sanoissaan, uhalla, että häntä voitaisiin pitää vaikka — häväistyskirjottajana! Tuntiessaan peräytymistien olevan katkaistun, huomasi hän pian olevan jäljellä vain yhden ainoan keinon: jatkaa!
— No hyvä, sanoi hän, minä olen tuon kirjotuksen alkujuuri. Puhukaamme jostain muusta! Mitä notario pitää Ulrika Eleonorasta. Eikö hän ole mieltäkiinnittävä henkilö? Tai merivakuutusosakeyhtiö Tritonista? Tai Haqvin Spegelistä?
— Ulrika Eleonora on mieltäkiinnitävin luonne koko Ruotsin historiassa, vastasi Ygberg vakavasti; minä olen juuri saanut tilauksen laatia kirjotuksen häneltä.
— Smithiltäkö? kysyi Falk.
— Niin, mistä sen tiedätte?
— Silloin tunnette Suojelusenkelinkin?
— Mistä te sen tiedätte?
— Lähetin ne tänään päivällisen aikaan takaisin.
— On väärin, kun ei tee työtä! Te kadutte sitä vielä! Uskokaa minua!
Taudillinen punastus oli noussut Falkin poskille ja hän puhui kuumeellisesti. Sellén istui levollisesti, poltti ja kuunteli musiikkia enemmän kuin puhetta, joka osaksi ei huvittanut häntä, ja jota hän osaksi ei käsittänytkään. Sohvan nurkasta, jossa istui, voi hän molempien oviaukkojen läpi, jotka johtivat eteläiselle lehterille jättäen salin silmälle avonaiseksi, nähdä pohjoisellekin lehterille. Valtavan savupilven läpi, joka aina leijui molempien lehterien välisen kidan päällä, voi hän sentään erottaa niiden kasvot, jotka olivat toisella puolella. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, kauas etäisyyteen. Hän nykäisi Falkia käsivarresta.