"Tämä on ylimääräisten huone", ilmotti vahtimestari.
"Vai niin! Onko tässä virastossa monta ylimääräistä"? kysyin minä.
"Ojaa — kyllä niitä riittää."
"Mitä ne tekevät?"
"Kirjottavat tietenkin, vähäsen…" — Tätä sanoessaan näytti hän niin tuttavalliselta, että katsoin parhaaksi keskeyttää hänet. Kuljettuamme kopistien, notarioiden, kanslistien, reviisorien, revisioonisihteerin, tarkastajan, tarkastussihteerin, kanneviskaalin, apukamreerin, arkistonhoitajan ja kirjastonhoitajan, kamreerin, rahastonhoitajan, asiamiehen, protonotarion, protokollasihteerin, aktuaarion, reistraattorin, toimitussihteerin, virastopäällikön ja toimituspäällikön huoneitten läpi, pysähdyimme vihdoin oven luo, jossa kullatuilla kirjaimilla oli: PRESIDENTTI. Minä aioin avata oven ja astua sisälle, mutta siitä esti minut kunnioituksella vahtimestari, joka todella levottomana tarttui käsivarteeni kuiskaten: "Hiljaa!" — "Nukkuuko hän?" en malttanut olla kysymättä, ajatellen erästä vanhaa kaskua. — "Luojan tähden, elkää puhuko mitään; tänne ei kukaan saa mennä, ennenkuin presidentti soittaa." "Soittaako presidentti usein?" — "Ei, en minä ole kuullut hänen soittavan tänä vuonna, jonka täällä olen ollut." — Me näyimme taaskin tulleen tuttavalliselle alalle, jonka vuoksi minä keskeytin.
Kun kello läheni kahtatoista alkoivat ylimääräiset virkamiehet saapua, ja minä hämmästyin koko lailla tavatessani yksinomaan vanhoja tuttavia Virkamiesten eläkkeiden pääjohtokunnasta ja Kollegiosta viinan polttoa varten. Mutta vielä enemmän hämmästyin nähdessäni apukamreerin Veronsäädäntö-virastosta kävelevän sisään ja sitten istuutuvan aktuaarion huoneeseen nahkatuoliin sekä olevan täällä yhtä kotonaan kuin edellisessäkin paikassa.
Vein erään nuorista herroista syrjään ja kysyin häneltä, eikö hänen mielestään ollut sopivinta mennä tervehtimään presidenttiä. "Hiljaa!" oli hänen salaperäinen vastauksensa, viedessään minua kahdeksanteen huoneeseen! Taaskin tuo salaperäinen "hiljaa"!
Huone, jossa nyt olimme, oli yhtä pimeä, mutta likaisempi kuin muut. Jouhitöyhtöjä pisti esiin huonekalujen päällysnahkojen lomista; kirjotuspöydällä, jota peitti paksu tomu, oli kuivettunut mustepullo, käyttämätön lakkatanko, johon entinen omistaja oli kaivertanut nimensä anglosaksilaisilla kirjaimilla, paperisakset, joiden terät ruoste oli syövyttänyt lukkoon, päivämääränosottaja, joka oli pysähtynyt juhannuspäivään viisi vuotta takaperin, viisi vuotta vanha valtiokalenteri ja arkki harmaata paperia, jolle oli kirjotettu vuoroin Julius Caesar, Julius Caesar, Julius Caesar ainakin sata kertaa ja vuoroin Ukko Noa, Ukko Noa, yhtä monta kertaa.
"Tämä on arkistonhoitajan huone, täällä saamme olla rauhassa", sanoi seuralaiseni.
"Eikö arkistonhoitaja tule tänne?" kysyin minä.