— Viisitoista?
— Tuhatta, poikaseni!
Naamio näytti unohtaneen roolinsa ja joutuneen joillekin vanhoille jäljilleen.
— No hyvä, jatkoi hän. Te tiedätte, että minä olen suosittu saarnamies, voin sanoa sen ilman kehumista, koskapa koko maailma sen tietää! Te tiedätte, että minusta paljon pidetään, sitähän minä nyt en voi auttaa, mutta niin se on! Minähän olisin teeskentelijä, jos sanoisin, etten tiedä sitä, minkä koko maailma tietää! No siis, minä avustan teidän yritystänne alussa! Te näette tämän säkin! Jos sanon, että se sisältää kirjeitä henkilöiltä, naisilta — niin, niin, olkaa huoleti: minä olen naimisissa — jotka pyytävät muotokuvaani, niin en ole sanonut liikaa.
Se nyt tosin vain oli pussi, jota hän ruoski.
— Säästääkseni heiltä ja itseltäni paljon vaivaa ja tehdäkseni samalla toiselle suuren palveluksen olen ajatellut antaa teille luvan laittaa lehteen elämäkertani, muotokuvan seuraaman, jolloin teidän ensimmäistä numeroanne leviäisi 10,000 ja te voitte siten pistää taskuunne, ainoastaan siitä numerosta, tuhannen puhdasta!
— Mutta, herra pastori — (hän yritti sanoa: kapteeni) — minä en tiedä mitään koko tästä asiasta!
— Ei merkitse mitään! Ei kerrassaan mitään! Kustantaja itse on kirjottanut minulle ja pyytänyt muotokuvaani! Ja teidän on laadittava minun elämäkertani! Helpottaakseni tehtäväänne olen antanut erään ystäväni panna kokoon pääsisällön siitä, joten teidän tarvitsee laittaa vain johdanto — lyhyt ja henkevä, korkeintaan muutamia latomahaallisia! Nyt sen tiedätte!
Falk tuli hämilleen niin suuresta ennaltatietämyksestä, ihmetellen että muotokuva oli niin erilainen kuin alkukuva ja että ystävän käsiala oli niin samanlainen kuin naamion oma käsiala.
Naamio oli antanut muotokuvan ja käsikirjotuksen sekä ojensi nyt kätensä saadakseen siitä kiitosta.