— Tervehtikää — — kustantajaa! — Hän oli niin vähältä sanoa
Smithiä, että heikko punerrus kohosi hänen poskipartansa väliin.
— Mutta eihän pastori tunne minun mielipiteitäni — väitti Falk vastaan.
— Mielipiteitänne? Hä? Olenko minä kysynyt teidän mielipiteitänne? Minä en koskaan pyydä keltään ihmiseltä mielipiteitä! Varjelkoon taivas! Minä? En koskaan!
Hän suomi vielä kerran kustannustavaroittensa selkämyksiä, avasi oven, osotti elämäkertansa kirjottajalle tien ja palasi alttaripalvelukseensa.
Falk ei voinut, kuten tavallisesti, ja se oli hänen onnettomuutensa, ennenkuin vasta jäljestäpäin keksiä sopivaa vastausta ja hän oli jo kadulla, kun hän sen löysi. Kellarin luukku, joka sattumalta oli auki (ja jossa ei ollut ilmotuksia), sai vastaanottaa elämäkerran ja muotokuvan huostaansa.
Sitten meni hän lähimpään sanomalehden toimitukseen peruuttaakseen uutisen Sovinnonsoihdusta ja sen jälkeen kulkemaan varmaa nälkäkuolemaa kohti.
KAHDEKSAS LUKU.
Isänmaa parka!
Muutamia päiviä tämän jälkeen löi Riddarholman kello 10, kun Falk saapui valtiopäivätalolle avustaakseen Punahilkan selostajaa Toisessa kamarissa. Hän kiiruhti askeliaan, sillä tässä laitoksessa, arveli hän, jossa maksettiin kunnollisia palkkoja, ollaan kai täsmällisiä. Hän meni sisälle valiokunnan tietä ja sieltä osotettiin hänelle tie Toisen kamarin vasemmalle selostajaparvekkeelle. Hän astui juhlallinen tunne mielessään niille harvoille lankuille, jotka olivat kuin kyyhkyslakka ripustetut kattolistan alle ja jossa "vapaan sanan miehet saisivat kuunnella, kuinka kansan arvokkaimmat jäsenet pohtivat maan pyhimpiä asioita". Tämä oli Falkille aivan uutta, mutta hän ei menehtynyt suurista vaikutelmista, katsoessaan alas hyllyltään ja nähdessään allaan tyhjän salin, joka koko lailla muistutti Lancasterkoulua. Kello oli viisi minuuttia yli kymmenen, mutta vielä ei ollut ketään muuta elävää sielua läsnä paitsi hän. Muutaman minuutin vallitsi hiljaisuus, joka muistutti maalaiskirkon äänettömyyttä ennen saarnaa; hiljainen naperrus kuuluu halki salin. "Rotta", ajattelee hän; mutta samassa huomaa hän avaruuden läpi, vastapäätä olevalla selostajalehterillä, pienen, poljetun olennon, joka terottaa lyijykynää kaidepuuta vasten, ja hän näkee miten lastut satavat alas laskeutuen alla oleville pöydille. Paljoa ei ole, mihin hänen ympäri tyhjiä seiniä vaeltava katseensa voisi asettua, mutta lopuksi pysähtyy se vanhaan seinäkelloon Napoleon I:sen ajoilta, jonka keisarilliset, vastakullatut tunnusmerkit ovat kuvaannollisesti esittävinään jotain uudestikeitettyä vanhaa. Mutta viisarit, jotka osottavat 10 minuttia yli 10, esittävät myöskin kuvaannollisesti — ivallisesti — jotain, kun ovet taustassa paiskataan auki ja eräs mies astuu sisälle. Hän on vanha; hänen hartiansa ovat alkaneet käyristyä yleisten toimien taakan alla, hänen selkänsä oli painunut kunnallisten toimien kuormasta, kaulansa taipunut pitkällisen olon aikana kosteissa virkahuoneissa, komiteasaleissa, pankkiholveissa ja muissa sellaisissa; hänen intohimottomissa askeleissaan on jotain eläkettä nauttivaa, kun hän astuu pitkin kookosmattoa, joka johtaa kateederille. Tultuaan keskelle käytävää, keisarillisen kellon kohdalle, pysähtyy hän — hän näyttää olevan tottunut pysähtymään puolitiehen ja katsomaan ympärilleen ja taaksekin päin; mutta nyt hän pysähtyy ja vertaa pintelikelloaan seinäkelloon, ja hän pudistaa tyytymättömänä vanhaa, paljon käytettyä päätään: liian nopeasti! liian nopeasti! ja hänen kasvonsa osottavat ylimaailmallista levollisuutta, levollisuutta siitä, ettei hänen kellonsa voi kulkea liian hitaasti. Hän jatkaa kulkuaan käytävää pitkin samoilla askelilla kuin jos kulkisi elämänsä päämäärää kohti, ja ankara kysymys olikin siitä, eikö hän sitä ollut saavuttanutkin tuolla kunniakkaassa nojatuolissa kateederilla.
Tultuaan päämääräänsä hän pysähtyy, ottaa esiin nenäliinansa ja niistää seisoallaan nenänsä; sitten antaa hän katseensa kulkea loistavan kuulijakunnan, s.o. pöytien ja penkkien yli ja sanoo jotain merkillepantavaa, esim. "Hyvät herrat, nyt minä niistin nenäni!" ja sitten hän istuutuu ja vaipuu presidenttimäiseen lepoon, joka voisi olla unta, ellei se olisi valvomista; ja yksin, kuten luulee, suuressa huoneessa, yksin Jumalansa kanssa, valmistautuu hän kokoomaan voimia päivän vastuksia varten, kun äänekäs naperrus vasemmalta, korkealta katon rajasta, saa hänet hätkähtämään ja kääntämään kaulaansa, jotta hän kolmeneljäsosa-silmäyksellä voi surmata sen rotan, joka uskalsi hänen läsnäollessaan näpertää. Falk, joka ei ollut laskenut resonanssin vahvuutta kyyhkyslakassaan, vastaanottaa kuoliniskun surmaavasta katseesta, joka kuitenkin lievenee kulkiessaan alaspäin kattolistasta ja ennättää kuiskata, sillä se ei uskalla sanoa sitä ääneen: "se oli vain selostaja, pelkäsin, että se olisi rotta". Mutta sitten valtasi murhaajan syvä katumus synnistä, jonka hänen silmänsä olivat tehneet, ja hän kätkee kasvonsa käteensä — ja itkee? — Ei, hän hieroo pois tahran, jonka iljettävän esineen näkeminen oli tehnyt hänen silmäkalvoonsa.