— On toki! Jon Jonsson menee kotiinsa panemaan perunoita Lerbakaan.
Nyt alkaa koroke tulla täyteen nuoria miehiä, kynällä ja paperilla varustettuja. Pelkkiä vanhoja tuttavia entisiltä ylimääräisenäolo-ajoilta. He istuutuvat pienten pöytien ympärille ikään kuin muodostaakseen preferanssipiirejä.
— Nuo ovat kirjureita, ilmottaa Punahilkka. — Näyttävät tuntevan sinut!
Ja sen he todella tekevät, sillä he asettavat kakkulat nenälleen ja katselevat kaikki kyyhkyslakkaan päin, yhtä alentuvaisesti ylöspäin kuin parkettipaikkalaiset teatterissa katsovat riveille. Nyt he kuiskuttelevat keskenään ja vaihtavat mielipiteitä poissaolevasta, jonka, kaikista merkeistä päättäen, täytyy olla sillä tuolilla, jolla Falk istuu.
Falk tuntee itsensä niin syvästi liikutetuksi niin suuresta huomaavaisuudesta, ettei tervehdi kovin ystävällisesti Struvea, joka tulee kyyhkyslakkaan, umpimielisenä, ujostelemattomana, renttumaisena ja vanhoillisena.
Ylikirjuri lukee pyynnön eli esityksen määrärahan myöntämisestä eteisen uusiin köysimattoihin ja kalossihyllyjen messinkinumeroihin.
Myönnetään!
— Missä istuu oppositsiooni, kysyy asioihin perehtymätön.
— Niin, hitto tietköön, missä se istuu.
— Hehän vastaavat kaikkeen "jaa."