Pää kuulijaparvekkeella pyöritti silmiään ja liikutti huuliaan kouristuksentapaisesti sillä aikaa, kun äänestystä kesti, mutta kun se oli toimitettu ja määräraha myönnetty, räjähti pää ja katosi tyytymättömän ja tuupitun kuulijakunnan läpi.
Falk näytti ymmärtäneen yhteyden Per Ilssonin esityksen ja Ollen läsnäolon ja katoomisen välillä. Struve, joka aamiaisen jälkeen oli tullut vielä vanhoillisemmaksi ja äänekkäämmäksi, lausui peittelemättä mielipiteensä yhdestä ja toisesta. Punahilkka oli levollinen ja välinpitämätön; hän oli lakannut kummastumasta.
Mutta mustan ihmispilven läpi, johon Olle oli tehnyt railon, sukelsi nyt esiin selkeät ja vaaleat kasvot, kiiltävät kuin aurinko, ja Arvid Falkin, jonka katseet olivat suunnatut sinnepäin, täytyi luoda silmänsä alas ja kääntyä poispäin — siinä oli hänen veljensä, perheen pää, nimen kunnia, joka kerran oli tekevä sen suureksi ja loistavaksi. Nicolaus Falkin olkapään takaa näkyi puolet mustista kasvoista, joiden lempeät, epärehelliset piirteet näyttivät kuiskaavan salaisuuksia vaalean selkään. Falk ei ennättänyt enempää kuin kummastua veljen läsnäoloa tässä huoneessa, koska hyvin tunsi tämän vastenmielisyyden uutta valtiomuotoa vastaan, kun puheenjohtaja antoi Anders Anderssonille oikeuden jättää anomuksen, jota oikeutta tämä suurella levollisuudella käytti hyväkseen ja luki: "Kylliksi pätevien syiden nojalla saan minä täten anoa, että Valtiopäivät puolestaan päättäisivät, että Kunink. Majest. tehtäisiin yhteisesti vastuunalaiseksi kaikkien niiden yhtiöiden kanssa, joitten säännöt se on hyväksynyt."
Aurinko kadotti valonsa kuulijaparvekkeella ja salissa syntyi hirmumyrsky!
Kreivi von Splintilla on puheenvuoro:
— Quousque tandem Catilina! Niin pitkälle piti sen menemän! Unohdetaan itsensä aina siihen saakka, että uskalletaan moittia hallitusta! Kuulitteko sen, hyvät herrat! Moititaan hallitusta, tahi, mikä on vielä pahempaa, se saatetaan alttiiksi leikinlaskulle, raa'alle leikinlaskulle, sillä muuta kai ei voida otaksua tämän anomuksen olevan. Leikin, sanon minä, ei, murhayrityksen, petoksen! Voi isänmaatani! Sinun epäkelvot poikasi ovat unohtaneet, mitä ovat sinulle velkapäät! Mutta miten voisi toisin ollakaan, kun olet menettänyt ritarivahtisi, kilpesi, turvasi! Minä pyydän, että tuo mies Per Andersson, tai mikä hänen nimensä lienee, ottaa takaisin anomuksensa, tai, kautta Jumalan, on hän näkevä, että kuninkaalla ja isänmaalla vielä on uskollisia puolustajia, jotka voivat nostaa kiven ja heittää sillä petollisuuden monipäistä lohikäärmettä päähän!
Hyväksymistä kuulijaparvekkeelta, paheksumista salissa.
— Haa, luuletteko te, että minä pelkään!
Puhuja heittelee käsivarsiaan kuin viskaisi kiviä, mutta lohikäärme hymyilee satoine kasvoineen. Puhuja etsii uutta lohikäärmettä, joka ei hymyile, ja hän tapaa selostajalehterin.
— Tuolla, tuolla! — Hän viittaa kyyhkyslakkaa kohti ja heittää silmäyksiä kuin näkisi hän pohjattoman kuilun avautuvan seinässä. Tuolla on korppien pesä! Minä kuulen niiden rääkyvän, mutta ne eivät pelota minua! Ylös, Ruotsin miehet, ja hakatkaa puu maahan, sahatkaa palkit poikki, repikää alas lankut, potkikaa rikki tuolit, sälöiksi pulpetit, lastuiksi, niin pieniksi kuin tämä —