Hän viittasi naisille, jotka vaanivat toisiaan odotellen, kuka ensin lähtisi.
— Ollaan yksin — kertasi Henri.
Äiti liikahti lähteäkseen; rouva M. lähti myös ja naiset kulkivat kumpikin puolellaan pensastoa.
— Aristide — alkoi Henri nähdessään että olivat yksin; — maa on kaunis, paikoin, luuletko taivaan olevan yhtä kauniin?
— En tiedä mitä taivaalla tarkotat; jotain määräpaikkaako?
— Sitä mihin tulemme!
— Minun tietääkseni ei ole varmaa, tulemmeko mihinkään. Muuten, jos johonkin tulemme, niin tulemme kai jollekin toiselle taivaankappaleelle. Jos nyt taivas on kaikkien taivaankappalten kokonaisuus, niin on maakin osa taivasta. Jos nyt maa ei vastaa käsityksiämme taivaasta, niin on siihen kai syynä osaksi se, että me olemme turmelleet maan, osaksi se että olemme liian epäsointuisia voidaksemme nähdä sopusointua.
— Mikä sinua sitten lohduttaa nyt kun teet lähtöä täältä, sillä et kai voi tautia kestää?
— Mikäkö minua lohduttaa? Se — että täältä pääsen. Totta on, että rakkaitani jää jälkeen; mutta elämähän kestää korkeintaan seitsemänkymmentä vuotta. Ja pelotta jätän minä heidät, koska uskon heille koittavan parempain olojen kuin mitä minulla oli. Sillä, Henri, ukkosilma on käynyt, ilma on puhdas ja ihmiset saavat taas hengittää; me emme saaneet.
— Mutta sinähän et saa olla mukana, kun kuolet!